Puurojengi

Erittäin hyvää päivää ja tervetuloa Puurengiin.

Aiemmin karkkilakossa olleena ja nykyään karkkia syövänä henkilöinä mä olen nyt noteerannut asioita ja mä oon ollut tällässä ainutlaatuisessa roolissa, jossa mä olen ollut osa tätä karkkiyhteisöä, sit mä oon kattellut kriittisesti asioita etältä, poistunut tavallaan tästä yhteystä ja lopulta palannut takas.

Ja yksi mun mielestä erikoinen ja käsitykseni mukaan tosi vahvasti Suomessa erottautuva tekijä verrattuna muuhun maailmaan on nimenomaan se, kuinka haipeissa me ollaan uutuuksista.

Toki herkkuja maistelevat vaikuttajat on tehneet pitkään jo uutuusherkkuja maisteluvideoita menestyksekkäästi, mutta nykyään myös kaupat tekee uutuusesittelyjä someen.

Ja aiemmin, kun mä oon ollut isosti osana tätä karkkiyhteisöä, mä oon suhtautunut tähän tosi lammasmaisesti, mä oon ollut innoissaan ja mä oon jakanut Miisallekin silleen, hei kato miten hienoja uutuuksia on taas tulossa, pakko maistaa, pakko maistaa.

Mutta nyt mä oon kuin uudistunut mies. Mä oon jotenkin ruvennut kattoo tätä koko asiaa vähän kriittisellä silmällä.

Suomessa on mun mielestä paljon paremmat karkit kuin missään muualla maailmassa, missä mä oon käynyt.

Esim. Jenkeissä karkit ihan paskaa verrattuna Suomen eeppiseen tarjontaan.

Mutta mä oon nyt ruvennut miettimään myös, että alkaako tää mennä ihan tosi överiksi täällä.

Mä en kuluta mitään muuta tuotekategoriaa silleen, että mä oisin aina silleen, mitä uutuuksia on tullut, jes, jes, jes, uutuuksia, pakko testata, pakko testata.

Yritin ihan nyt pysähtyä ja miettiä, että onko mitään, mutta ei tuu mieleen.

Mietin, että mä innostuisin joka kerta, kun uusi pizzamakku vaikka julkaistaan.

Ihan älytön ajatus, tai joku uusi limsa.

Mut jos se on uusi karkkimaku tai suklaalevy, niin mä oon silleen, give me that shit, pakko koittaa.

Ja mä en tiedä, mistä toi johtuu.

Miksei karkeissa se riitä, että on joku oma suosikki.

Mä en tiedä.

Ja mä oon ruvennut miettimään, että mä en tykkää ehkä näistä ajatuksista, mitä tässä herää.

Mä en pidä siitä, että tulee heti sellainen himo siihen, että pakko päästä testaamaan.

Ja tää on hyvä hetki uusia, nyt vähän tätä suhtautumista, kun mä palaan taas tähän karkkiherkuttelun maailmaan.

Ja mun fiilis on se, että karkeissa on outo tällainen kuluttamishysteeria-asia olemassa.

Joku outo aspekti.

Harvoin ne uutuudet on ees niin hyviä, kuin vaikka vanhat suosikit.

Että ei mulla oo muuttunut mun lempikarkit pitkään aikaan.

Mut mikä siinä on, että se mielikuva on saatu myytyä siellä karkkihyllyllä niin houkuttelevaksi.

Karkki-industri, you make me sick.

Mä en halua olla noin teidän vietävissä.

Mä haastankin itseni nyt.

Nauttimaan niistä omista suosikeistani.

Ja jos joku uusi karkki nyt tulee bängäämään jatkossa ihan huolla, niin miksei mä nyt sitä vois koittaa.

Eipä siinä mitään, ei se oo se pointti.

Mut ihan kaikkee ei tarviis päästä maistaan.

Ja se tossa vuoden tauossa olikin mielenkiintoista, kun ne uutuudet tuli.

Ja näki sitä karkkihaippia ulkopuolelta, niin sitä oli vähän outoa seurata.

Silleen, että otteks te oikeesti noin haipeissa tästä.

Ja siinä ei oo tavallaan mitään vikaa, mut eikö meillä oo jo silleen markkinoilla aika monta karkkia.

Näin sellaisen ajatuksen, mikä...

Mulla on myös aika paljon, joku sanoo, että missä tahansa tilanteessa ja millä tahansa ruokailufilosofilla se nautinnon määrä on loppujen lopuksi aika sama.

Tarkottaen sitä, että jos sä oot vaikka kasvissyöjä, niin paras kasvisruoka, mitä sulla on, tuo todennäköisesti sulle ihan yhtä suuren nautinnon kuin jollekin ihmiselle, joka on kaikkiruokainen ja syö omasta mielestään parhaan ateriansa.

Tai jos sä oot vaikka gluteeniton ja sulla on lempiruoka, niin todennäköisesti vaikka sä voisit yhtäkkiä syödä gluteenia, niin sä oisit siitä joo hetken ihan haipeissa.

Että nyt vedetään.

Pastat ja pitsat nassuun, mutta sit hetken päästä, kun sä totut siihen ruokaan, niin ei se ruuasta saatu nautinto oo sen suurempi, että silti sulla on ne lempiruot, mistä sä saat sen lempiruuan fiiliksen.

Tai jos sä syöt karkkia, niin et sä todellisuudessa saa siitä sen suurempia kiksejä kuin siitä, että sä oot vaikka syönyt sipsiä ja jätskiä.

Ja mä oon siitä samaa mieltä tästä, että jos mä oon ollut tilanteessa, että mä oon rajoittanut jotenkin ruokailua, niin se mun paletti sit vaan tottuu siihen uuteen elämään.

Ja siinä sen ruokailu...

...rajoitusten rajoissa, niin se paras ruoka on silti se paras ruoka.

Ja jos ne on vaikka hedelmät, onkin yhtäkkiä se paras herkku, mitä tiedän, niin sit ne on paras herkku, mitä tiedän.

Ja en mä saa siitä yhtään sen vähempää iloa, näin niin kuin yleisesti pohtien.

Ja sit yhtäkkiä tälleen vuoden jälkeen, kun mä palasin karkin pariin, niin se ensimmäinen viikko tottakai on silleen crazy ja jee, jee, jee, onpas sokeri hyvä ja näin.

Mut sit tavallaan mä totun siihen ja nyt se nautinnon määrä on jo nyt niin kuin viikon päästä.

Se on aika standardi, et en mä nyt saa siitä mitään erityisiloa uutta elämääni.

Mut ehkä mä sanon vaan sen, et älkää hämääntykö luulemaan, et teillä ei ois jo kaikkea, mitä te tarvitte elämässä.

Et jos te ootte vaikka kasvissyöjiä ja teille kerrotaan, et maistaisitpa kunnon lihaa, niin tietäisit mitä elämä on parhaimmillaan, niin it's all bullshit oikeesti.

Jos te ootte holittomia ja joku sanoo, että kunnon kalja vaan napisee erikseen, niin sekin on ihan niin kuin bullshit.

Jos te ootte gluteenottomia ja teille sanotaan, että pastaa ihmiselle, niin sekin on kaikki tuulentuiverrusta ja huminaa.

Jos jengi vauhkoi, et joku uusi karkki nyt on parasta, mitä oon ikinä maistanut, niin ei se mitään.

Voit maistaa, voit olla maistamatta, mikään ei muutu.

Ratiikat jatkaa aikataulussa ja aurinko paistaa helmikuussakin.

Näin se vaan on. Todellisuudessa sulla on kaikki, mitä sä tarvit just tässä hetkessä ja sulta ei puutu mitään.

Pysähdy tähän hetkeen ja nauti siitä.

Mä oon ihan hätää kärsimässä, kun mä saan noista sähköiskuja noista meikäläisen kuulokkeista.

Hitto mua on, tiettäkö, vähän ahistanut.

Mä oon nyt ihan rehellinen. Mä oon vähän stressannut, että pystynkö mä tähän, että onko mä kadottanut mun podcastäämistä aidot.

Mä en tiedä, mistä se johtuu. Mä oon näitä podi-jaksoja kirjoitellut ja äänitellyt ja sit mulle on tullut jotenkin sellainen korkeankynnyksen blokki, että mä oon ihan, että onko tää nyt paskaa.

Ihan silleen, mä oon ihan rehellisesti ollut. Mä oon näitä äänitelle jo miettinyt, että kiinnostaako nyt ketään.

Mä oon ruvennut kärsiä siitä, että tässä podissa on ollut aina sellainen taika, että tää on kasvanut kausikaudelta isommaksi ilmiöksi.

Ja nyt me ollaan jotenkin sen äärellä, että mulla on aika kovat suorituumispaineet jo tässä.

Mä mietin, että saatana, riitänkö minä enää.

Tiettäkö, että kun joskus alkuaikoina se kynnys on ollut tosi matala, mä ajattelin, että heitetään nyt vaan seinään jotain ja katsotaan tarttuuko.

Ja nyt, kun se on sitten tarttunutkin yllättävän hyvin seinään tämä koko homma, niin mulla on sellainen olo, että mitä sitten on.

Nyt pitäisi olla jotenkin tarkkana, että mitä täällä puhuu.

Mutta anyways, jäin nyt sitten sen verran, että tiedätte, että täällä kukaan ei tiedä, mitä tehdään.

Voin sen paljastaa tässä.

Ei ole mitään masterplääniä, on vain ihminen.

Ai että, tuo kuote on kyllä yksi lemppareita.

Voin tässä paljastaa, ei ole mitään masterplääniä, on vain ihminen.

Mulla on vähän ikävä sannaa, tiettäkö.

Se tarjoili ihan hiton sleikohuja meille, silleen pääministerin juhliin lyhyessä nahkamekossaan.

Katso kuvat.

Sitten puoli Suomea on silleen, että tämä ei käy, minulle ei käy, että täällä on meidän pääministeri juhliin.

Ja sitten toinen.

Toinen puoli on silleen, että sanna onko vaat, huh huh.

Siis mitä kuhinaa se oli.

Sitä mä kaipaan.

Sanna rikko kyllä varmasti monen mielestä etikettejä.

Tästä ammattilaisena mä löysin ihan himmeen Aasinsillan.

Huomasitteko, rakensin sen vaan tohon ihan tälleen nöyrästi.

Aasinsillan, ihan on the spot.

Nimittäin tänään minä, Tomas Grekov, vien teidät sivistymättömät kuulijani etikettikouluun.

Mä oon nimittäin kuullut, että juuri sinä olet siellä porsastellut, etkä ole tiennyt kuinka käyttäytyä.

Ja mä ymmärrän sen hyvin.

Mitä me suomalaiset omalle luontaiselle juroudelle me mahdetaan.

Ja mä en ainakaan katso teitä mitenkään täältä ylhäältä, norsunluutornistani alas tuomiten.

Vaan tää on niinku matka, joka on yhtä opettavainen minulle kuin teille.

Ja jos sannakin on nyt kuulolla, niin voidaan sitten aloittaa.

Noniin Sanna, let's go.

Parempi myöhään kuin milloinkaan.

Nyt opetellaan käyttäytymään.

Mä oon pidempään jo seurannut somessa tällaisen henkilön kuin William Hansson videoita.

Ja hän on britti, joka kertoo etikettiohjeita kansalle.

Ja hän kyllä tietää käytösmallit juurtajaksoja.

Ja mä oon saanut kerta toisensa jälkeen yllättyä, kun hän jakaa tietouttaan.

Ja todella monesti mä oon joutunut myöntämään, että minähän en näe mä tiedän tällaista sivistyneestä elämästä yhtään mitään.

Ja näin ollen sekä hänen videoitaan katsomalla, että muutenkin internetin ihmeellisessä maailmassa kaivelleena.

Mä olen nyt tutustunut tähän etikettimaailmaan vähän enemmän.

Ja mä jaan teille nyt akuuteimpia ohjeita.

Suoristakaa kalvosin nappinne.

Asetelkaa tyllihamenne.

Nyt alkaa sivistyksen oppitunti.

Me suomalaisethan tunnetusti pidetään kahvista poikkeuksellisen paljon.

Ja ite olin kuitenkin täysin tyrmistynyt tajutessani, että mä olen juonut kaikki nämä.

Ja tästä saisi oikein sellaisen iltapäivälehtien otsikon.

Juotko kahvisi väärällä tavalla?

Oletko aina, anteeksi, anteeksi, nyt vielä parempi.

Oletko aina juonut kahvisi väärällä tavalla?

Selviää nyt, niin kuin olet sinäkin tarkkana siellä.

Et et erehdy vaan siihen samanlaiseen valtaiseen käytösmokaan, kun minä olen esimerkiksi useita kertoja hairahtanut.

Kuulostaako tutulta, että kun kahvi on kuumaa, nostat sitä kuppia hieman ja kyyristyt selkäkyömyllä siihen juoma-äärelle puhaltelemaan varovaisesti, et et vaan poltta suuta.

Tai sitten, että et et vaan läikyttä sitä täyttä kuppia.

Jos näin on, että kuulosti tutulta, että vähän siihen kyyristyt ja näin, niin nyt on sitten syytä hävehtää.

Nyt kitketään tämä meidän häiriökäyttäytyminen heti pois.

Eihän hieno henkilö kumarra koskaan kupille.

Että eihän se kuppi nyt ole mikään teidän jumalasi.

Että nyt ei kyllä kyyristellä sille.

Kyllä se on niin, että kuppi tulisi liikuttaa suun tasolle eikä viedä itse suuta kupin luo.

Näin se on.

Että nouseeko teillä päin kuppi vai laskeeko suu?

Vai tapahtuuko kenties molemmat?

Mutta no joo, ei mennä siihen.

Nyt loppuu se kupposelle nöyristely ja pidetään jatkossa ne selät suorana.

Viedään kuppi suun tasolle ihan täysin koko matkalta.

Ja maistetaan sitten varovasti ja nautiskellaan sivistyneesti kuumat juomamme.

Ja jos sä tulet olemaan sivistyskoulumme mallioppilas, niin sä kerkesit ehkä jo miettimään niin pitkälle, että sä olit ihan, että mites keiton syöminen?

Mutta Tomas, miten keiton syöminen?

Niin sama pätee keitossa.

Älä kumartele sille lusikalle, vaan tuo se lusikka luoksesi.

Ei mennä sinne pöydän tasolle kyyristelmään.

Ei mennä nöyristelemään sinne, vaan se gracefully, oikein silleen hienosti nostetaan se lusikka suun tasolle.

Ja jos oot kuten minä ja mietit heti, että tässähän on silleen eksponentiaalisesti suurempi riski,

että läikyttää päälleen niitä nesteitä, niin kyllä, olen täysin samaa mieltä ja olenkin hämmennyksellä pohtinut asiaa,

mutta mä oon kuitenkin päätänyt siellä lopputulemaan, että hienostuneessa piireessä käytäntö ei mene etiketin yli.

Eli ei muuta kuin selät suoraksi ja lusikkaa suuhun.

Ole hyvä ja eläydy.

Ystäväsi huikkaa sulle askartelukerhossa, koska tottakai minä tiedän sut.

Sinä käyt kuitenkin askartelukerhossa, älä rupea minulle paskartelemaan, vaan myönnä suoraan.

Ystäväsi sanoo, että voisitko arvonherra ojentaa saksa?

Sakset minulle.

Sitten sä näet ne sakset edessäsi ja ojanat ne ystävällesi.

Mutta satuitko kenties juuri tekemään valtaisan etikettivirheen?

Oh no.

Etkä ole vaan ottanut saksia kätees kahvasta, joen tannut kaverille terävaasiin,

että niin, että kaveris joutui tarttumaan siltä saksen leikkauspästä kiinni.

Jos teit näin, niin olet hirviö.

Ethän sä halua oikeesti, että kukaan loukkaantuu.

Ja jos vastasit, että haluat, niin okei, relax, Mr. Dahmer.

Et sinä varmaan tarvitse tätä etikettikoulua senkin murhaan.

Mutta niin, jatkossa muista ojentaa aina sakset ja veitset niin,

että vastaanottaja saa ottaa sitä kahvausasta kiinni.

Se on niin kuin se oikea tapa toimia.

Tää klassikko me ollaan varmaan kaikki kuultu.

Mutta sen perusteella, mitä itse näen ravintoloissa,

niin tää pitäis kertoa vielä kuuluvalla äänellä kaikille uudestaan.

Älä pidä kyynärpäitäsi pöydällä.

Ok, jos minä nyt hetkeksi astun tämän mun sivistysakatemiaprofessorin saappaista pois,

niin mikä juttu tää oikeesti on?

Mä oon miettinyt monta kertaa, että mua ainakin houkuttaa ihan pirusti,

laittaa ne kyynärpäät siihen pöydälle.

Se on paljon mukavampaa loiria sillä tavalla siinä pöydän yllä.

Ja välillä mä aina havahdun tästä ja keskityn siihen,

etten mä nyt hienoissa tilanteissa vaan niin toimis.

Mutta mitähän tässä on taustalla?

Tai tätä mä pohdin, mutta tietysti enhän mä mikään ammattilaispodcastin pitäjä ole,

jos mä en ois selvittänyt tätä asiaa.

Ilmeisesti me mennään historiasta todella kauas taaksepäin keskiajalle,

kun pöydät oli sen verran kiikkeriä,

että kyynärpäillä voimakkaasti pöydän kulmaan nojailu saattoi kaatamaan,

ja sen koko paskan ympäri.

Voitaisko me siis näin ollen ajatella,

että tästä voisi hyvällä omalla tunnolla luopua,

jos pöytä ei ole niin hepponen, että se on tuulen vietävissä?

Mä en tiedä. Mun mielestä me voitais sopia yhdessä,

että sais pitää nyt kyynärpäitä pöydällä, jos se ei kaada sitä pöytää.

Mutta me voidaan vielä tästä neuvotella toki pureenkin kanssa.

Me oltiin Miisan kanssa tammikuussa 30-vuotismatkalla Tansaniassa,

ja siellä mä kohtasin etikettitilanteen, jossa taisin ikävä kyllä hieman mokata.

Eli älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin minä sanon.

Nimittäin tässä on nyt kuule itse kukin hämillään,

kun liikkeellä on kahdenlaista legendaa ollut.

Aikanaan nuorena mä kuulin aina, että pitää sinnikkästi odottaa ravintolassa,

että koko pöytäseura on saanut ruokansa.

Ja näin toimittiin mun mielestä monta vuotta. Se oli ihan selkeä tilanne.

Sitten tuli yhtäkkiä toinen koulukunta hätiin, ja vapautti meidät tästä pahasta.

He kertoi, että ravintolassa lämmintä ruokaa ei koskettaa sääntö,

koska sittenhän se kylmenee se lämmin ruoka.

Että ei tarvii odottaa, että muut saa annoksensa, vaan itse asiassa saa aloittaa heti,

että se ei sitten kylmene, vaan saat sitten lämpimänä, kuumana syödä sen ruoan.

Ja sen jälkeen mä oon kuullut tätä versiota paljon,

ja nähnyt ihmisten toimimaan sen mukaisesti.

Ja näin toimin myös tässä kyseisessä skenaariossa siellä meidän matkalla.

Ruoka tuotiin eteen, ja mä aloitin syömään.

Ja yhtäkkiä mä huomaan siinä syödessäni, että kun pari viimeistä ihmistä

siitä pöytäseurausta saa ruoan, ja sitten tällainen vanha mies,

reilu 80 vuotta, jolla on hyvän tovin ollut jo ruoka edessä,

hän ei ollut aloittanut syömistään,

sanoo merkitsevästi viimeisen lautasen tullessa pöytään,

että no niin, nyt taitaakin olla sopiva hetki sanoa hyvää ruokahalua.

Ja sit hän vasta aloitti syömisen.

Ja mä nielasin tyhjää, koska mä totesin, että ite olin ilmeisesti ollut

embarrassment to the whole bloodline, kun mä olin jo aloittanut hetki sitten syömisen.

Jos tuota miehen puheen painotusta yhtään lähtee tulkitsemaan,

niin mä voisin jopa veikata, että pienesti oli mullekin siinä ohjetta mukana.

Tällaisena etikettikoulun sivujuonteen aiheessa liittyen,

mä haluankin mainita sellaisen asian, että

mähän oon päättänyt, että minä en jaksa enää ruveta tulkitsemaan

muita aikuisia ihmisiä rivien välistä,

vaikka äsken just tavallaan tein niin,

niin se on mun kaltaiselle yliajattelijalle ollut vaan liian kuormittavaa.

Mä en oikeesti enää jaksa yksinkertaisesti.

Mä oon päättänyt, että jos joku ihminen haluu sanoa mulle jotain,

niin hänen on sit sanottava se rehellisesti ja suoraselkäisesti ja aivan kiertelemättä.

Mua ei kiinnosta sellainen bullshit, että kuittaillaan rivien välistä

ja puhutaan jotenkin kryptisesti ja mun pitäis nyt tulkita.

Jos on jotain sanottavaa tai jotain asiaa,

niin sit voi ihan sanoa sen asian juuri niin kuin se on.

Ja tää on oikeesti hyvä sääntö mun mielestä.

Mä sovellan sitä aika useinkin.

Mulla oli nimittäin tossa lähihistoriassa parikin tilannetta,

missä mä mietin aika paljonkin tiettyjä asioita.

Mietin, että miksköhän joku henkilö ei sanonut tiettyjä asioita

tai minkä takia asiat sanottiin just tietyllä tavalla.

Ja sit selvisi parin mutkan kautta,

että ne syyt olikin yhtäkkiä sen tapaisin,

että tää toinen henkilö ei vaan muistanut

tai toisella oli huono päivä

tai jotenkin niin kuin, että se ei liittynyt tavallaan muhun oikeesti ollenkaan.

Ja mä olin miettinyt vaikka ja mitä.

Ja mä muistan ajatelleeni parin tällaisen ylitulkinnan jälkeen,

että ei aikuisia ihmisiä tarvitse ylitulkita.

Että annetaan aikuisten ihmisten niin kuin kantaa se vastuu siitä,

että jos heidän on ikävä olla

tai että minä olen nyt sitten vaikka loukannut jollakin tavalla,

niin aikuisen ihmisen pitää pystyä sanomaan se sit suoraan mulle.

Että pitää pystyä puhumaan suoraan,

jos ollaan aikuisia ihmisiä.

Ja se on vapauttanut tosi paljon kaistatilaa,

kun oikein päättää, että minähän en nyt ylitulkitse.

Lisäksi mä oon huomannut,

että sellainen ylitulkinta on pahimmassa tilanteessa ärsyttävää,

jos sitä kohtaa vaikka ite.

Että mulla on lähipiirissä siinä ollut sellaisia henkilöitä,

jotka saattaa varmistella, että onhan kaikilla hyvä olla

ja ootkohan sä Tomas nyt vähän hiljainen

ja ootkohan sä tulossa kipeäksi

ja mikähän tuota henkilö on vaivaa,

kun se on nyt ollut vähän hiljainen ja näin.

Niin en jaksa, en ole tulossa kipeäksi,

ei tarvi huolia, varmaan muillakin on kaikki ihan hyvin,

että he sit sanoo, jos ei oo.

Sellaisen pikku traumadumpin jaoin nyt teille.

Että tällaisia kokemuksia tästä aiheesta.

Olkaa hyvä.

No niin, palataanpa etikettikoulun pariin.

Tää seuraava on aika mindblowing juttu.

Ja mitään tekemistä tällä asialla ei oo käytännöllisyyden kanssa,

vaan tää on ihan puhasta etikettiä.

Haarukkaa ei koskaan tulis hienostuneissa piireissä pitää niin sanottu lapiopuoli ylöspäin.

Ja mä voin vaikka vannoa, että hienoissa piireissä ei sanota kyllä lapiopuoli,

mutta mä tarkotan siis, että haarukkaa ei käytännössä oo laisinkaan tarkoitus käyttää lusikkamaisesti,

vaan ilmeisesti haarukka pitäis aina olla piikit alaspäin

ja pitäis vaan seivastaa sillä asioita.

Ja tää on erityisesti käytössä siis tää sääntö silloin, jos käytössä on myös veitsi.

Ja täysin käsittämätöntä ja epäintuitiivista, mutta niinhän nää parhaat etiketit tietysti onkin.

Että näinhän se pitää olla, että ei elämä kerkee niin kuin liian helpoksi muodostumaan.

Esimerkkivideossa, minkä mä näin tästä, niin tää kyseinen henkilö söi vielä pieniä herneitä,

ja mä mietin, että voiko olla ärsyttävämpää asiaa syödä tolla tavalla kuin pienet herneet.

Nekin pitäis kuulemma seivastaa, eikä kaapia siihen haarukan päälle.

Olin kyllä vähän pöyristynyt tästä, ja mä mietin, että tuo on kyllä vaikea tapa elää.

Ja onneksi mä en syö herneitä ollenkaan, niin ehkä selvitään.

Ootteko koskaan miettinyt, että minkä takia lautasliina laitetaan syliin?

Kenties moukkamaisuutta sä oot arvellut, että se johtuu siitä, että se suojelee vaatteita siltä, että ei sotkisi itteensä.

Mutta toki, jos sulla on tapana syödä niin, että puolet tippuu syliin, niin mä ymmärrän ton lähtökohan hyvin.

Mutta meillä muilla, jolla tuo ei ole niin jokapäiväinen ongelma tuo, että ruoat tippuisi ympäriinsä,

niin lautasliina on sylissä sen takia, koska sille ei ole kätevästi yksinkertaisesti muualla.

Ja pitäähän sitä kuitenkin olla joku liina, mihin suupielet sitten pyyhkiä, tai kenties vaikka kädet.

Niin itse asiassa kuulemma lautasliina laittaa yleensä syliin tai polvelle sen takia, että se vaan mahtuu siihen kätevästi.

Että siinä sitä on kätevä pitää.

Mä en tiedä, kenen tarvitsee kuulla tää, mutta syödessä suun ei itse asiassa kuuluis aueta juuri laisinkaan.

Että kun jauhat ruokaa, niin sitä ei itse asiassa tarvii kauhean näyttävästi maiskuttaa menemään.

Jos siitä kuuluu ääni, niin mulla on sulle huonoja uutisia.

Joku on ilmassut netissä.

Tän asian mielestäni aika hyvin.

Pidä suusi kiinni, kyseessä on ruokapöytä, eikä mikään luontodokumentti.

Tähän samaan teemaan liittyen etiketti, mikä menee mulla itsellä ainakin aivan plörinäksi, menee ja tulee aina rikottua tätä.

Ruokasuussa ei saisi puhua.

Ja samaan aikaan mä tiedostan tän tavallaan, mutta se hiljaisuus on vaan niin brutaali.

Mulla ei niinku sielu kestä sitä.

Se on sietämätöntä.

Ne on pitkiä sekuntia, jos joku kysyy sulta vaikka kysymyksen, ja sä oot just ottanut suupalan.

Ja sit sä päätätkin, että ai niin, en puhu ruokasuussa.

Vaikka oikeesti just edellisen lauseen sanoit kita täynnä safkaa.

Mut siinä sit marinoidut silleen ja päästät sellaisia äänähtyksiä, jotka viestii siitä, että varaat seuraavan puheenvuoron.

Silleen mm, mm, mm, mm, mm.

Sit yleensä hymyillään ja ollaan ihan hepsankeikkana siinä, että no onpas nyt hassua tämä, kun minä just satuin ottamaan tää suupalan.

Oottakas nyt hetki, mm, mm, mm.

Mut kun hienostuneita ollaan, niin jauhetaan sitten ensin.

Ja toi puheenvuoron varaaminen, tää on niinku jännä juttu.

Pienellä äänellä, kiinnittäkääpä huomiota, tää on hauskan inhimillinen asia.

Tän teille sanon, niin jatkossa teitä tuutte ehkä huomaamaan tän.

Ja tää on vähän raivostuttavaakin.

Ihmiset hyvin usein päästää just vaikka ruokailu- tai juomatilanteessa sellaisen mikroäänen.

Vähän kuin pienen eleen siitä, että hei, tää juttu jatkuu vielä.

Että he saattaa vaikka sanoa juodessaan tähän tyyliin, että hei, mä kerron sulle tosta mun tulevasta lomarejossusta, mm.

Me ollaan Timpan kanssa päätetty lähteä Lontooseen.

Tuo pieni mm, se on tosi tärkeä, sillä varataan seuraava puheenvuoro.

Jos tätä mm ei ois kuulunut.

Todennäköisesti sä oisit jo.

Jatkanut silleen sanomaan väliin, että joo, kerro vaan, mahtavaa, mahtavaa, kerro reissusta.

Niin sillä, että sä oot silleen, kerron kohta lomarejossusta, mm.

Lähdetään Timpan kanssa Lontooseen.

Niin sä oot silleen, että tästä jatkuu.

Sä saat pidettyä puheenvuoron itsellään pakollisen juomatavoajan.

Käsittämätöntä, että näin tosissaan ihmiset toimii.

Mm.

Mä opin tältä aiemmin mainitsemaltani William Hansonilta, että kuinka kertoa siitä, että seuruessa olevalla henkilöllä on ruokapöydässä jotain ruokaa levinnyt kasvoille tai huulille.

Ja se ei oo kuulemma laisinkaan sopivaa kertoa siitä suoraan, joka oli mulle aivan devastating asia kuulla, koska mä en pidä siitä, että jos mä istun ravintolassa jonkun kanssa ja sillä mun vastapäätä istuvalla henkilöllä, niin onkin naama ihan jossain liassa.

Niin mä aika usein siitä sanon, koska...

Koska mulle se jotenkin vie keskittymistä, jos toinen henkilö, niin hän ei oo osannut syyä kunnolla.

Ei oo esimerkiksi sopivaa kuulemma sanoa silleen, että hei paskapää, sulla on paskaa päässä, se ei kuulemma oo oikea tapa laisinkaan, vaikka kuinka ois saattanut luulla.

Ja hyvät etikettikoululaiset, mä kerronkin teille, että se oikea oppinen tapa on ottaa kuulemma omaa nenäliinanlautasliina tai vastaava, ja ottaa tiukka katsekontakti tähän sottapyttyhenkilöön.

Ja tämän jälkeen katsekontaktin kerää taputella omia kasvoja merkitsevästi.

Ja tämän henkilön pitäis alta aika yksikön rekisteröidä, että jahas, tämähän on viesti minulle.

Huomaa tässä etiketissä kyllä, että herra Hansson ei taida tuntea mun seuralaisia kauheen hyvin, koska minä jos kertoisin pöytäseuruessani tolle, että hei sulla on jotain tossa,

tolla tavalla, että mä vaan taputtelen tuosta huulen vierestä katsekontaktin kanssa, niin he ei kyllä tajua tätä laisinkaan.

He on kuin ei mitään ois tapahtunut, jos vähän tekis tolleen ja he tajuaisikin, niin he pyyhkäsis varmaan väärää kohtaa.

Niin ite kehtaisi korjata ja sit jatketa siltä vaan niin, että toisella on naama aivan likainen.

Yritin jo parhaani, niin miksi tehdä asiasta kohtausta.

Tiedätkö mikä on akuankkakompo?

Akuankkakompo on kuulemma asia, mitä ei koskaan ihmisellä pitäisi olla päällä.

Ja sehän tarkoittaa sitä, että sulla on päällä T-paita, mutta ei boksareita.

Ja tää sääntö on kuulemma äärimmäisen tiukka.

Ei edes nukkuvaan kuuluu mennä akuankkakompolla.

Mä joudun valitettavasti tässä myöntämään, että mä allekirjoitan ton.

Ja mua huvittaa ajatus siitä, että osa teistä kuulijoista saattoi ajatella, että mä sanoin, että joudun valitettavasti myöntämään, että minä vedän aina akuankkakompolla.

Mutta ei pidä paikkaansa.

Se on tarpeeton kompo.

Ei norsun kärsää pitkällä ja T-paitaa.

Jopa mä mietin sitä, että edes pukiessa vaatteita, niin siinäkään tilanteessa ei ole järkevää tilannetta, missä vetäisiin T-paidan ensin päälle ja sit vasta bokserit.

Vaikka sulla on periaatteessa aikomus laittaa T-paidan jälkeen vielä bokserit päälle, niin silti se on outoa pukeutua tossa järjestyksessä.

Että miten sä nyt aloitit pukeutumisen noin päin?

Varmasti sulla on joku oma erityinen kiintymys tohon asiaan, jossa sä päädyit noin tekemään.

Joku oma fantasia.

Senkin outo lintu.

Kaikki muut kompot on oikeastaan sallittu.

Ja miettikää nyt, bokserit ja T-paita, täysin fine, ei mitään.

Ihan perus nukkumaanmeno outfit.

Bokserit, kollarit, ei paitaa.

Taas ihan ok kotiasu.

Pelkät bokserit, klassikko.

Miksei?

Mut itseasiassa sekin on outoa, jos on sukat, mutta ei mitään muuta.

Mut toisaalta myös pelkät, sukat ja T-paita olisi aika karmea kombo ilman boksereita.

Se on mun mielestä jokapa sellainen loppuvastus.

Kaikkien pukeutujien painajainen.

Siihen vielä puinehattu ja viikset ja sit voi kysyä, että mitäs täällä on puuhattu.

Toinen laiton setti on vetää housut jalkaan ilman alushousuja.

Mä nimittäin muistan nuoruudessa, tää on outo teema.

Että monissa TV-sarjoissa jotenkin vitsailtiin siitä, että menee niin sanotusti kommandona.

Ja sit mä oikeesti ajattelin jopa silleen, että hei, tossa on varmaan, niin kuin mä nuorena ajattelin, kun mä katsoin niitä,

että tossa on varmaan joku juttu, että aikuisten mielestä tossa on jotain hauskaa, siinä on jotain vapauttavaa ja näin.

Ootteks ikinä testannut?

Esim. paljaalla vetää farkut jalkaan.

Ja mä voin sanoa, että aika karhea ja paska idea.

Mut nyt kun ollaan varmaan kaikki päätetty, että mennään tänä yöllä nukkumaan akuankkoina,

niin minä taidankin sitten päättää tämän etikettikoulun tällä erää tähän.

Kiitos kaikille osallistuneille ja jatketaan harjoituksia.

Tataa vaan kaikille, tataa.

Hesarissa oli juttu äijästä, joka kertoi oman kokemuksensa Ourasta, eli tästä suomalaislähtöisestä älysormuksesta.

Ja se valitti, että se on aivan perseestä.

Ja sit mä olin tyytyväisenä Ouran käyttäjänä tietysti kiinnostunut kuulemaan, että okei, mistäs tässä on kyse.

Tää äijä oli sitä mieltä, että tää koko homma on epäinhimillistä.

Että tässä yritetään vaan tehdä ihmistä robotti, jonka pitäisi optimoida joka elämän osa-alue.

Ja tässä ei yhtään mietitä sitä, että me ollaan kaikki erilaisia ja meillä on kaikilla omat tarpeemme.

Ja mä luin sitä alkuun ihan silleen, että okei, straight up, facts, homma, hieno homma.

Että tossa on periaatteessa ihan totuuden perä, että kyllä mä ymmärrän, mä ymmärrän.

Ja sit mä jatkoin lukemista.

Tää äijä valitti, että hän saa aina huonot lukemat, koska hänellä on epätyypillinen unirytmi.

Että hänen unissaan ei ole oikeesti mitään vikaa, mutta se ei vaan sovellu tällaisen Oura-tyyppiseen sovellukseen.

Ja mä olin heti silleen, että okei, mielenkiintoista, kerro toki lisää.

Ja sit tää Broidi sano, että hän menee nukkumaan puolen yön maita ja sitten yön pikkutunteina herää käveleskelemään

ja omien sanoinsa mukaan puuhailemaan aamuyöstä.

Ja sit hän puuhastelee tovin ja menee takas sitten nukkumaan.

Ja lopulta herää noin kello kuudelta.

Silleen, että okei Broidi, mä jo asetuin sun puolelle hetkeks.

Mietit, että mä tulin jo sun kulmaan kannustamaan sua, että sä sait mut tekemään.

No muuvin vaan, että sä sit paljastat seuraavassa lauseessa, että sun yö kestää kuusi tuntia

ja siitäkin puolet sä puuhastelet jotain omia juttuja.

Että onhan toi Oura-maailma vähän tollasta ylisuorittamista ja tälleen,

että pitää vähän tarkkailla omia unipisteitä ja pyrkiä tekemään elämästä sellaista mahdollisimman optimoitua.

Mut mä otan nyt kaikki ne empatiat takas.

Että hän sä nyt herää puuhailemaan aamuyöllä ja sit sanoo, että se on jotenkin ihan basic juttu.

Siinä yritettiin vedota jotenkin historiankin, että ennen vanhaan oli ihan perusjuttu,

jengi puuhasteli ties mitä aamuyöstä.

Mutta ei kyllä, kuule, se ei vaan veli ole, se on vaan teillä päin ollut.

Meillä on yleensä kuule ihan nukuttu vaan koko yö,

että ihan mentiin illalla kympin jälkeen nukkumaan ja aamulla ennen kasiä herättiin.

Tarkat kelloajat sit vaihteli siinä ympärillä.

Mutta mitä me ei koskaan tehty oli se, että me oltais puukattu silleen puoli neljä yöllä.

Perhe havahtuu vuolemaan kaarnaveneitä hommia, niin tollasta me ei tehty.

Tässä myös sit oli selvitetty, että mitä hän sit siellä yöllä puuhailee.

Ja kuulemma tää herra lukee muun muassa ranskan tai italian kieltä.

Valtakunnan isoimpaan lehteen valittamaan, miten perseestä unta mittaavat laitteet on,

kun antaa huoneen unipisteitä, mutta sitten äijärelle sitä aamuyöstä olohuoneen ja keittiön väliä puuhastellen kaikkia ihan vaan huvikseen.

Jos tätä nyt silleen täysin sivusta kuuntelee, eikä asiaa ole yhtään perehtynyt,

ja miettii, että onkohan hänellä hyvät unipisteet,

niin mä osaisin veikata ihan ilman minkälaisia sormuksia,

että eihän toi nyt kauhean kokonaislaatuiselta ja tehokkaalta nukkumisrytmilta ainakaan kuulosta.

Mä oon pahoillani proidi.

Ei mitään, mutta toi ei nyt kuulosta kauhean sellaiselta varteenotettavalta vaihtoevalta.

Aikanaan mä luin otteita kirjasta, miten me nukumme, tai mikä se nyt suomeksi onkaan,

mutta se on se Matthew Walkerin, tää tällainen nukkumisen raamattu,

minkä nyt kaikki on jotenkin enemmän tai vähemmän selailu läpi.

Mutta anyways, sen jälkeen mä en oo pystynyt kyllä aattelemaan tolle,

että meitsi voisi tässä nyt vaan rillutella kello kolmelta yöllä opiskelleen ranskaan.

Että ei vaan pysty.

Ihmistä ei ole tarkoitettu siihen, että se ei nukkuisi ollenkaan,

ja mä jos joku sen tiedä, mä oon aikanaan elänyt monta vuotta niillä lyhyillä viiden tunnin yöunilla,

monta vuotta vedin silleen, että ei vaan nukkunut, kun ei nukuttanut,

niin se on aika kovan työn tulos, että meitsi on nykyään sellainen seitsemän tuntia yössä nukkuva.

Ja mä en ikinä palaisi näin sinne viiteen tuntiin, kun mä oon oppinut tavallaan niistä hyödyistä,

mitä nukkumisesta saa.

Eli mä en yhtään kyllä kannata tota ajatusta, että siellä nyt sitten vaan

yön pikkutunteina vähän puuhasteltais.

Tämä oli kyllä yksi oudoin juttu, mitä oon vähän aikaa jotenkin kuullut tai lukenut,

että monesti kyllä tulee vastaan, että jengi valvoo myöhään tai herää tosi aikaisin,

että on vähän huono unirytmi, mutta toi kesken unien puuhastelu ja paluu nukkumaan

on mun mielestä vähän fishy business.

Mut mä haluun tuoda tähän vielä yhden näkökulman, ja se tavallaan sopii hyvin tähän meidän aiemmin

käsittelemään etikettien maailmaan.

Nimittäin me niin harvoin tässä elämässä me oikeasti havahdutaan siihen,

että mehän siis aikuisena saadaan tehdä oikeasti mitä vaan halutaan.

Että jos se on meidän suurin halu herätä aamuyöstä nojatuolin reunalle notkumaan,

niin siitä vaan. Silleen saa toimia.

On meidän maailmassa paljon pahempiakin asioita kuin se, että nyt joku harmittomasti kuuntelee

ranskankielistä musisointia pimeässä olohuoneen nurkassa, kun koko muu maailma nukkuu.

Että ei siinä. Hieno tapa käyttää omaa vapaata tahtoja.

Ja sitähän pitää välillä vähän haastaa.

Mä kuulin tässä vähän aikaa sellaisen kuote, minkä pääidea oli se,

että suurin osa meistä vaan ajelehtii ja harva oikeasti elää.

Niin tossa on ainakin äijä, joka elää.

Propsit siitä.

Mulla on siis ollut tosi, tosi hajanainen edellisviikko.

On ollut henkilökohtaisessa elämässä paljon asioita, mitä on pitänyt soutaa ja huopaa.

On ollut kaiken maailman lounaita ja päivällisiä, mihin lupautunut.

Ja sit taas toisaalta on näitä työprokkiksia.

On väännetty Tansaniassa kuvattua videosarjaa, kasaa ja podcast-hommia ja kaikenlaista ylipäätään.

Paljon hommia.

Ja tämmöisessä tilanteessa helposti hukkuu sen informaatioähkyn alle.

Ja mulla ainakin tuli jopa sellaista pientä kykenemättömyyttä edistää asioita,

koska tuntui, että ei vaan kerennyt tarttua mihinkään yksittäiseen asiaan,

kun joku toinen asia vaatikin jo huomiota.

Sitten kaiken muun kiireen keskellä aivoa turruttaakseni mä selasin jotain reelssejä tai tiktokkeja

ja vastaan tuli tällainen elämän opetus,

että älä anna koskaan minkään ulkoisen seikan häiritä sun sisäistä rytmiä.

Kunnioita ittees sen verran, että teet asiat omalla tahillas.

Että jos sä haluut juoda rauhassa kahvin, juo se kahvi.

Jos haluut ottaa ittelles jonkun hetken, niin ota se hetki.

Tässä ei koskaan ole niin kiire, että se olisi oikeasti niistä minuuteista kiinni.

Ja se jotenkin resonoi mulla.

Mä otin heti self-help-moden päälle, mä hengitin syvään, mä pistin kahvit tippumaan, mä keitin puuron.

Oli kiireinen päivä tulossa, mutta mä olin niin kuin aamun aattelin.

Mä otan tässä aamuhetken itselle.

Mä olin eka ajatellut, että mä safkaan aampolla siinä samalla koneella hakatehommia valmiiksi,

mutta meit se oli ihan rebelli. Ihan kaikessa rauhassa.

Safkasin, nautiskelin ja yhtäkkiä se vaan klikkasi.

Sen hetken itselleni otettua.

Ja sitten siinä paljon paremman otteen jotenkin sain heti muista luovuutta vaativista hommista.

Se oli tehokkain päivä koko viikolla mulla.

Että mä otin sen niin kuin omalla tahdillani, omilla ehdoillani.

Ja tässä onkin mun vinkki teille.

Ei maailmassa koskaan ole oikeasti niin kiire.

Ottakaa se oma rauha tehdä asiat omalla tavalla.

Että jos tuntuu, että paukkuu deadline, niin se ei sillä parane, että sitä rupeaa hätäilemään ja hosuun joka suuntaan.

Mieluummin ottaa sen oman tilan.

Oman rauhan.

Rupee edistämään niitä hommia sieltä rauhan keskeltä.

Kyllä ne siitä sit taittuu yllättävän hyvin.

Kiitos, että kuuntelit tämän kertaisen jakson Puurengia.

Seuraava jakso droppaa torstaina, eli me palataan jo ihan kohta linjoille.

Mukavaa alkanutta viikkoa sinne, jossa kuuntelit tämän heti julkaisun yhteydessä.

Ja ei kuule muuta kuin valon pilkahduksia sinne pimeään.

Jos kuuntelit tämän kello neljältä yöllä olohuoneen nojatuolissa riekkuen, niin mitään lämpimintä aamuyötä sinne.

Ihan kuule omalla tyyliä.

Minä tästä lähden hyödyntämään meidän jokaisen mahdollisuutta käyttää omaa tahtoamme.

Ja tietysti teen sen myös mahdollisimman etikettä ja noudattaa.

Eli ei muuta kuin ensi kertaan ja se on moro.

Kiitos kun katsoit!