Politiikan viikko

Tämä on Politiikan viikko, Suomen kuvaleiden podcast, jossa puhumme siitä, mitä politiikassa tapahtuu ja miksi.

Tänään on perjantai, 21. helmikuuta. Minä olen Robert Sundman, tervetuloa seuraan.

Trump ja Putin avasivat viime viikolla Venäjän ja Yhdysvaltojen kahdenväliset korkeantason yhteydet,

ja pian keskusteltiinkin jo Saudi-Arabiassa Ukrainasta ilman Ukrainaa ja ilman Eurooppaa.

Mitä Suomi tekee uudessa tilanteessa, vai voiko se tehdä mitään?

Lisäksi Politiikan viikko puhuu oikein sopivasti optimismista politiikassa.

Paikalla täällä studiossa ovat kanssani työkaverit Suomen kuvalehdestä, tuottaja Milka Valtanen, tervetuloa.

Kiitos, ja hei vain kaikille.

Ja politiikan toimittaja Ilkka Hemmillä, tervetuloa.

Kiitoksia, mukava olla täällä.

Politiikan viikon tämän jakson mainostaja on idän suhteidenvaltainen,

ja museon nootti, mainoksen voit kuunnella jakson lopusta.

Ja sitten asiaan.

Tämä on ollut melkoinen turvallisuuspoliittinen viikko, ja käytän nyt sanaa melkoinen,

no en käytä sitä positiivisessa mielessä.

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump lupaili jo kampanjansa aikana tuovansa rauhan Ukrainaan,

ja viime viikolla alkoi sitten todenteolla tapahtua.

Trump tosiaan avasi yhteyden Putiniin, tiistaina maiden ulkoministerit tapasivat Riadissa,

ja kertoivat paitsi nimittävänsä tiimit neuvottelemaan rauhasta,

myös tukevansa Venäjän.

Ja Yhdysvaltain lisääntyvää geopoliittista yhteistyötä.

Ukrainalle tai Euroopalle ei paikka ainakaan tästä pöydästä löytynyt.

Eurooppalaisia johtajia, Naton puolustusministeri kokoukseen ja Münchenin turvallisuuskonferenssiin,

saapuivat sen sijaan viime viikolla kovistelemaan puolustusministeri Pete Hegseth,

ja varapresidentti J.D. Vance, jotka eivät juuri tukea,

tai vaikkapa Nato-jäsenyyttä Ukraanille lupailleet Vanceen sijaan sätti eurooppalaisia siitä,

että ongelmamme ei nyt ole Venäjä, vaan sananvapauskäsityksemme.

Nyt on sitten paniikkikokouksia pidetty ympäri Eurooppaa eri kokoompanoin, muun muassa Pariisissa.

Presidentti Alexander Stubb sanoi Münchenissä toimittajille aika tuimana,

että tilanne on monella tapaa aika vakava,

ja että Trumpin neuvottelutaktiikka on erikoinen,

eikä välttämättä tarjoa Ukrainalle hirveän hyvää lähtökohtaa.

Viikon fraasi kuitenkin syntyi siitä, kun ulkoministeri Valtonen arvioi,

että Amerikalla on pakkasekaisin.

Sen jälkeen puhemies Halla-aho taas arvioi Ylenhaasta,

että se on Eurooppa, jolla on pakkasekaisin,

kun Eurooppa ei ole pystynyt panostamaan maan osan puolustukseen enempää

tässä kolmen vuoden aikana, vaikka paljon puhetta on mahtunut.

Kelle teidän mielestä on pakkasekaisin, Amerikalla vai Euroopalla?

Eikö Trump ole aika pitkään puhunut siitä,

että Euroopasta vastuu on Euroopalla, ja rauha pitää saada Ukrainaan nopeasti?

Mun mielestä tässä korostuu ainakin pari asiaa,

jos ajatellaan ensin tätä Amerikan pakkaa.

Voidaan puhua myös Euroopan pakasta,

toinen niistä on se, mistä asetelmista neuvotteluihin lähdetään.

Voi olla, että Ukrainan kaikkien alueiden palauttaminen maanhallintaan

ei ole ollut realismia johonkin aikaan,

ja voi olla, että ei sitä olisi välttämättä ollut tämä maan Nato-jäsenyyskään.

Ja kyllä, Euroopan vastuutakin on Trumpin suunnalta pitkään korostettu.

Mun mielestä on silti aika huomattavaa, miten isoja myönnytyksiä Yhdysvallat,

Euroopan liittolainen siis, tekee puheissaan Venäjälle

jo ennen varsinaisten neuvotteluihin,

aloittamista, siis suorastaan Venäjälle hunajaisia viestejä on kuultu.

Tästä itse asiassa Halla-ahokin puhui tuossa Ylen haastattelussa,

missä hän itse antoi enemmän pakkaan sekoittamisen näkemyksensä.

Hän sanoi siinä, että neuvotteluihin ei ainakaan pitäisi lähteä sillä tavoin,

että etukäteen kerrotaan, mistä ollaan valmiita antamaan periksi.

Se ei ole hyvää neuvottelutaktiikkaa.

Mun mielestäni voi olla kaksi asiaa, jotka on yhtä aikaa totta.

Eli yhtäältä Euroopan pitäisi ottaa uudelleen vastuuta omasta puolustuksestaan,

jota on laiminlyöty kylmän sodan jälkeen, ja että olisi pitänyt tehdä aikoja sitten.

Toisaalta on yhtä selvää, että näillä puheilla Yhdysvallat on heittämässä

Ukrainaa ja Eurooppaa aika rajusti ylilaidan.

Ja toki tässä kohtaa yleensä sanotaan, että Trumpin kohdalla ei pidä juosta

jokaisen narahduksen perässä, ja pitää seurata tekoja eikä puheita.

Itse kyllä kaipaisin pikkuhiljaa niitä päinvastaisia tekoja,

enkä Venäjän propagandan täydellistä myötäilyä.

Niin, pitää myös kysyä, mitä se tekee Naton uskottavuudelle,

jos vielä viime vuonna Nato puhui, että Ukrainan jäsenyys olisi vääjäämätön,

Natossa siis, ja nyt se ei olekaan edes lähtökohtatasolla.

Niin siis ei varmaan ollut odottavissa, että Ukraina liittyy Natoon heti ensi vuonna,

mutta siis edes, että onko se pitkällä aikavälillä edes keskustelussa.

Kyllä, ja viime vuonna muotoilu oli vielä Naton piirissä, että se on vääjäämätön.

Sitten Yhdysvallat ja Ukrainahan on solminut myös vuonna 2008

strategisen kumppanuuden peruskirjan, jossa todetaan, että Nato-jäsenyyttä edistetään,

mutta lisäksi siinä todetaan, että Yhdysvallat pitää voimassa Ukrainalle

vuonna 1994 antamansa turvatakuut, joiden vastineeksi siis Ukraina luopui

omista ydinaseistaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Ja nyt viesti tuntuu olevan enemmänkin se, että Yhdysvallat ei takaa yhtään mitään Ukrainalle,

siis ei Nato-jäsenyyttä, mutta ei mitään muutakaan.

Ja toinen kiusallinen asia Euroopalle tässä Amerikan pakassa on nimenomaan

nämä Trumpin suhteet Putinin, niin kuin Ilkka mainitsikin.

Trump on jo nyt aika monissa tiedotustilaisuuksissa tällä viikolla

tuntunut toistavan näitä Venäjän näkökulmia, niin kuin talking pointeja siitä,

että ensinnäkin uudet vaalit Ukrainaan.

Putinhan haluaa sitä kautta eroon Zelenskistä ja tilalle mielellään,

kun itselle sopivamman presidentin.

Ja myös, että Ukraina ja Zelenski on tässä niitä ongelmia.

Hän jopa nimitti Zelenskiä diktaattoriksi tällä viikolla.

Ja käytän itse ilmapuntarina.

Wall Street Journal-lehteä, joka on tämmöinen konservatiivinen pääkirjoituslinjaltaan

ja usein republikaaneja myötäilevä.

Toki myös välillä Trumpin suhteen kriittinen.

Ja heidän pääkirjoituksensa totesi tiistaina, että vaikka globaali politiikka on usein rumaa,

millä he varmaan viittaa siihen, että välillähän pitää sitten tehdä ikäviä asioita

ja tapahtua asioita, jotka ei näin arvopohjalta olisi miellyttäviä,

niin he myös kirjoittivat, että Vladimir Putinin uhkaava rehabilitointi on erityisen vaikea hyväksyä.

Usein hänen kaltaisiaan henkilöitä ei palkita vierailulla Washingtoniin,

ennen kuin he itse ovat tehneet kompromisseja.

Ja sellaistahan, tällaista vierailuahan on nyt tässä väläytelty.

Ja jos siirretään sitten vähäksi aikaa katsottaa Suomeen,

niin Suomen turvallisuus on kuitenkin ripustettu pitkälti Yhdysvaltojen varaan.

Ja nyt meidän merkittävän liittolaismaan presidentin puheissa ymmärretään jotenkin paremmin

Putinin kuin meidän intressiä.

Siltä se ainakin kuulostaa.

Ja sitten samalla totta kai heikennetään myös

Naton uskottavuutta.

Ja nämä puheet ei nyt välttämättä ole myöskään sitten aivan optimaalisia.

Niin, siis pääministeri Orpohan tapasi tässä tällä viikolla

kaikki eduskuntapuolueiden puheenjohtajia tiistaina.

Ja hän linjasi silloin Suomen kantoina, että

Naton puolustukseen ja pelotteeseen ei voi tulla heikennyksiä

tämän mahdollisen rauhansopimuksen yhteydessä.

Eikä myöskään eurooppalaiseen turvallisuusarkkitehtuuriin

saa tulla heikennyksiä tai muutoksia.

Tässä on taustalta yhtäältä nämä Kremlin viestit, joita on

tällä viikolla paukuteltu sieltä aika innokkaastikin,

joiden mukaan sodan ratkaiseminen on mahdotonta

ilman laajempaa keskustelua Euroopan turvallisuudesta.

Tämähän on just se, mitä me ei haluta missään nimessä kuulla.

Ja toisaalta...

Tämä oli se, mitä kuultiin joulukuussa 2021.

Kyllä. Ja toisaalta Financial Timesin jutussa

tällä viikolla mainittu eurooppalaisten pelko,

että Yhdysvallat voisi luvata Venäjälle omien joukkojensa

poistumista Baltiasta tai muualtakin Euroopasta.

Mutta okei, nämä on siis Suomen kantoja.

Niitä on nyt viestitty ilmeisesti München,

niissä myös Jenkki-senaattoreille.

Mutta kuullaanko näitä kantoja?

Eikö meillä nyt pitänyt olla se hyvä, lämmin,

vähän erillinenkin suhde Yhdysvaltoihin?

No, jos puhutaan näistä republikaanisen aattoreista,

niin siellähän on ollut viimeiset kolme vuotta

hyvin äänekkäitä Ukraina-tukijoita.

Mutta kuinka monen niistä olette kuulleet

viime viikkoina puhuvan Trumpin linjauksia vastaan?

Ylipäätään ehkä ei ole kuullut yhtään kenenkään puhuvan

Yhdysvaltojen sisällä Trumpin linjauksia vastaan.

Mitä tulee tähän?

Tämän Suomen ja Yhdysvaltojen väliseen erityislähtöiseen suhteeseen,

niin Suomessakin, kun tällä hetkellä keskustelee,

miten tämä nyt muotoilisi,

Suomen kuvalähden ulko- ja turvallisuuspolitiikan lähteiden kanssa.

Onko korkeita lähteitä?

Ihan vaan lähteitä.

Niin kyllä siellä tulee esille just tämä ajatus

kahdenvälisestä suhteesta Yhdysvaltoihin.

Ja korostetaan sitä, että Suomen maine Yhdysvalloissa on hyvä.

Se johtuu siihen, että me panostetaan puolustukseen,

on nostettu hävittäjiä Jenkeistä ja niin edelleen.

Ja tähän rauhoitteluun liittyy aika olennaisesti se,

että Suomi on Naton jäsen ja Ukraina ei ole.

Eli koetetaan erotella kumppanimaan ja liittolaismaan asema toisistaan.

Ja olen siis käytännössä hirvien välissä tulkitsevani tästä sen,

että jos Suomi ei olisi hakeutunut Naton jäseneksi tuossa pari vuotta sitten,

niin sitten nämä kyseiset henkilöt saattaisivat olla hieman enemmän puolissaan.

Aivan.

Mutta tällä hetkellä olettava kai kulkee sillä tavalla,

että Yhdysvallat ei hyväksyisi Natomaan tappiota,

koska se olisi myös heille tappio.

Ja tämähän on juuri tämä Trumpin psykologiaan liitetty ajatus,

että hän ei hyväksy henkilökohtaisesti tappiota missään nimessä.

Eli tässä palataan tähänlaiseen tietynkaltaiseen erillistrump-kysymykseen,

josta meillä on ohjelmassa aiemminkin puhuttu.

Mutta siitä huolimatta, nyt kun se tilannetta seuraa,

niin kyllähän meihin väkisin vaikuttaa se,

että mitä Yhdysvallat sopii Venäjän kanssa.

Jos palataan...

Näihin asia-argumentteihin ja hyvin kahdenvälisiin suhteisiin,

niin Suomi, Valtiamaat ja Puolat,

nehän on kaikki just Yhdysvaltain lempiliittolaisia.

Tää Beat Hex täysi käydä Puolassa,

ja just nimenomaan kehua puolalaisia siitä,

että he käyttää niin paljon puolustukseen.

Mutta toisaalta, jos Venäjän kanssa otettaisiin niin sanotusti kaikki pöydälle,

kuten Venäjä nyt on innokkaasti vaatimassa,

koska puheiden perusteella heidän lähtöasetelmansa on aika hyvät,

niin kyllä nämä hyvin asiansa hoitavat reunavaltiot

olisi siinä aikana liipasemisella.

Niin, ja lopulta, kun puhutaan Euroopan turvallisuusjärjestelystä,

niin me ei taideta olla erillisiä siitä Euroopasta,

vaikka joskus haluaisimme niin ajatella.

Trumpin hallinto on näyttänyt kyllä tässä nyt Suomen

ja myös koko Euroopan unionin paikan

Eurooppaan pyyhkästyssivuun itseään koskevassa kysymyksessä,

ja sitten Venäjä ja Yhdysvallat neuvottelevat myös ilman Ukrainaa

sitä edes kutsuttu paikalle, eikä tässä nyt ihan hirveästi...

näyttää ehkä siltä, että Trump jotenkin muistaa

hyvän liittolaisensa Suomen.

Palataan vielä siihen Münchenin turvallisuuskonferenssiin,

joka oli viikko sitten, niin koko Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen johto

osallistui sinne. Siellä oli presidentti, ulkoministeri, puolustusministeri,

pääministeri Orpon ei pitänyt ollen perin osallistua,

mutta sitten hänkin lähti sinne aika nopealla varoitusajalla,

ja sieltä on just ulostuloissa pidetty esillä tätä,

että kun on keskusteltu yhdysvaltalaisten vieraiden kanssa,

kahden kesken, niin keskustelut ovat olleet hyviä,

ainakin Stubb on sanonut tähän suuntaan just näiden senaattoritapaamisista.

Mutta haastattelin tällä viikolla sitten vielä puolustusministeri

Antti Häkkästä, joka oli myös tavannut yhdysvaltalaiskollegoita,

ja hän uskoi, että Yhdysvaltat kuuntelee paitsi Suomea,

niin pitää huolta Natostakin. Näin hän sanoi.

Tässä on tosiaan tässä akuutissa tilanteissa kaksi eri korjaa.

On Ukraina ja akuutit neuvottelut, jossa on paljon nyt haasteita

amerikkalaista, venäläistä ja eurooppalaista välillä,

mutta on eri korjissa tämä Nato.

Ja minä olen luottavaisempi, että Natossa yhtenäisyys säilyy.

Näin meidän julkisuudessa vähän mennä sekaisin,

että on kaikki nyt jotenkin vaarantunut Euroopan puolustusyöpäkkeenä.

Nato, meillä oli kahdenvälinen hyvä tapaaminen USA-puolustusministerin kanssa,

ja meidän kahdenvälinen puolustusyhteistyö suhde pelaa hyvin.

Käytiin monia ajolinjoja läpi, ja tullaan syventämään vaan meidän suhteen.

Samoin yhteistyön Natossa tulee maaluottaminen,

että se tulee pelaamaan, mutta menotasoa pitää laskunmaksua siirretellä eurooppalaisille enemmän.

Tämä on kiinnostavaa, eli Häkkäsellä on tällainen rauhoittelevampi linja,

ja toki niin kuin Ilkka viittasi, sitä on myös osassa näistä taustakeskusteluista,

mutta kyllä minun mielestä osassa näistä samoista keskusteluista

on todella isoa huolta tästä tilanteesta, ehkä jopa pelkoakin.

Mutta sen sijaan puhuipa kenen tahansa kanssa,

joko taustaksi tai julkisuuteen, ja sehän tuntuu olevan tässä Häkkäsenkin viesti,

enemmän rahaa eurooppalaisilta ja suomalaisiltakin nyt pitää ryhdistäytyä,

ei vaan puhetta, vaan oikeita tekoja, oikeita tekoja, oikeita tekoja.

Sitä on nyt kuultu, mutta pitäisikö siis tässä nyt tosiaan tehdä jotakin?

Jos, niin mitä ulkopoliittisen instituutin tutkija Joen Linnanmäki

penäsviikon Suomen kuvailehdessä Suomelta konkreettisia aloitteita

Venäjän heikentämiseksi ja Ukraanin tukemiseksi, onko tällaisia nyt nähty tässä?

Tiettävästi näissä erilaisissa neuvottelupöydissä presidentti Stubo on ainakin

esitellyt tällaista vaiheittaista mallia, jota hän esitteli myös toimittajille

tuolla Münhänissä. Siinä ensimmäisessä vaiheessa tulevat Ukrainan turvajärjestelyt,

toisessa sitten joskus tulitauko ja sitten sen jälkeen kolmannessa vaiheessa

rauhanneuvottelut. Suomen linja on siinä aika selkeä, että meille on tärkeää,

että Ukraina pysyy aidosti suvereinen valtiona, joka saa aivan itse päättää siitä,

että EU tai NATO-jäsenyyttä ja muut maat ei sitä voi luvata Ukrainan puolesta.

Mutta kyllähän se on sitten taas aika paljon epäselvempää, että miten tähän tulokseen päästään.

Suomihan vaatii nyt lisäksi myös tämmöistä ylimääräistä Eurooppa-neuvostoa,

eli huippukokousta koolle.

Tämä Orpon pari kertaa esillä pitämä huippariajatus on vähän ehkä kaksteräinen miekka.

Se voi olla hyvä, jos nyt onnistutaan tällaisella isolla kokoompanolla saamaan aikaiseksi tuloksia,

mutta toisaalta sitten on tolkuttomat paineet, että niitä tuloksia nimenomaan saataisiin.

Poliitikolehti kertoi keskiviikkona, että tämän Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Antonio Costa

ei ole toistaiseksi halunnut kutsua sitä koolle, koska hän just nimenomaan ei ole varma siitä,

että mitä siitä hyödytään, mitä tuloksia saataisiin aikaiseksi.

Ja syytähän tälle epävarmuudelle me emme voi tarkkaan tietää,

mutta onhan EUssa tunnetusti pari Venäjä-änkyrää, joiden kanssa yhteinen päätöksenteko voi olla vaikeaa.

Kaiken kaikkiaan tässä erilaisten hätäkokousten ja paniikkipalaverien kanssa on se ongelma,

että kuinka monta kertaa niistä just voi kävellä kotiin tyhjin käsin,

ennen kuin katsotaan peiliin ja todetaan, että peli on menetetty.

Ehkä näitä Emmanuel Macronin Pariisissa järjestämiä kokouksia kuvaa painoarvoa on se,

että kun Suomi kutsuttiin paikalle, niin Stubb lähti ennemmin maakuntamatkalle Kainuuseen.

Niin, sinne etäosallistuttiin. Stubbhan summasi näitä Macronin järjestämien kokouksien keskusteluja,

tuolla on keskiviikkojiltana jotenkin niin, että tässä etsitään nyt yhteistä eurooppalaista suunnitelmaa,

ja että olisi syntymässä konsensus EU, Britannian ja Kanadan kesken siitä, mitä pitäisi tehdä.

Stubbin mukaan nyt on lähinnä kysymys siitä, miten se tullaan tekemään,

että Ranskan presidentti nyt tässä toimittaa yhteenvedon ja toimintaperiaatteet lähitulevaisuudessa.

Ei näistä muotoilusta tule semmoinen olo, että tässä olisi housut aivan tulessa.

Kysymysvallathan on kysellyt Euroopan maalta myös sitä, että mitä joukkoja maat voisivat mahdollisesti lähettää Ukrainaan.

Tämäkin kysymys on sellainen, mikä pyörii näissä keskusteluissa, ja tässä Stubb peräsi malttia,

että ei mennä asioiden edelle joukkojen lähettämisessä.

Onhan se joukkojen lähettämistä koskeva keskustelu ollut aika mielenkiintoista,

että pitäisi lähettää rauhanturvaajia Ukrainaan, mutta kukaan ei tiedä mihin sinne, millä mandaatilla, kuinka pitkäksi aikaa.

Eikä vielä ole mistään rauhasta toisaalta.

Ei tietoakaan.

Nimenomaan kaikki vaikuttaa siihen, että kuinka ison tämän sakin pitäisi olla.

Ja samaan aikaan Eurooppa haluaa, että Yhdysvallat osallistuu siihen operaatioon.

Yhdysvallat ei halua osallistua ja sanoo, että Eurooppa hoitaa, ja Venäjä puolestaan sanoo, että Eurooppa ei saa osallistua.

Niin koita tässä nyt pysyä kärryillä, että mistä ihmisiä tässä keskustelussa edes on kyse.

Kyllä, odotamme yhteenvetoa ynnä toimintaperiaatteita Ranskan suunnalta,

ja ehkä hyvä tässä vaiheessa todeta se, että nauhoitamme tätä torstaina päivällä,

että tässähän asiat muuttuvat lähes tunti tunnilta.

No, jos nyt ei yritä ennustaa lähitulevaisuutta, niin voi katsoa vähän taaksepäin.

Jos siis Eurooppa nyt ei ole tosiaan kolmessa vuodessa saanut aikaiseksi minkään sortin Ukraina-strategiaa,

se, jossa on ollut aikaiseksi oman puolustuksessa ylösajoa,

niin on se toisaalta hieman ehkä optimistista olettaa, että se nyt olisi tapahtunut tässä kolmessa päivässä.

Näitä herätyksiä toki on ollut aiemminkin usein mainitaan esimerkkinä,

vaikkapa Georgian sota ja krimivaltaus.

Mutta tämä kahden prosentin puolustusmenotavoite, mikä Natossakin on,

niin sekin on ollut tämmöinen eräänkaltainen herätys aika vähän aikaa sitten.

Se on Peru ja Obaman jälkimmäiseltä presidenttikaudelta.

Että ei se ole ollut mikään ikiaikainen laiminlyönti,

mitä on vaan kylmässä sodasta asti lakaistu maton alle,

vaan se on viime vuosikymmenellä sovittu asia, josta ei sitten ole pidetty kiinni.

Ja en nyt ehkä tiedä, että voiko siinä olettaa, että tämä asia nyt hoituu sillä,

että Macron kutsuu porukan pari kertaa Pariisiin.

Viime vuosinakin on puhuttu paljon tästä EUn yhtenäisyydestä ja siitä,

että tarvitaan vahva unioni.

Nyt tässä ehkä nähdään semmoinen käytännön esimerkki siitä,

mitä tarkoittaa se, että ollaanko yhtenäisiä vai ei,

mitä merkitystä sillä on ja mitä sitten tapahtuu, kun sitä ei ole.

Ja kyllä tässä näkyy myös se, että EU ei ole valtio, vaan unioni,

ja sen sisällä on just tosi kirjavia näkemyksiä puolustukseen ja Venäjän suhteen.

On ollut tässä Obaman toisen kauden jälkeen aika pitkä lista erilaisia kriisejä,

mihin ne rahat on mennyt puolustuksen sijaan.

Mutta tähän porukkaan kuuluu toisaalta hyvin varustautunut mallioppilas Suomi

ja sitten Venäjän ystävä Unkari.

Ja suuret päätökset väistämättä syntyy tosi hitaasti ja vaivalloisesti

ja on semmoisia kompromisseja.

Vaikka usein EUta verrataan Yhdysvaltoihin, niin fakta on se,

että Yhdysvallat on liittovaltio ja EU on sitten kuitenkin vielä aika pitkälti valtio liitto.

Että nämä tavallaan muskelit on hyvin erilaisia ja ne on myös Euroopassa haluttu pitää silleen erillisinä,

ettei ole lähdetty muodostamaan mitään tällaista päällekkäistä järjestelyä Naton kanssa.

Kyllä ja vielä erityisesti nämä puolustuspoliittiset asiat on kuitenkin kansallisia asioita

ja EU on luotu hyvin toisen kaltaiseen sodan jälkeiseen eetokseen,

jossa rauhaa ja vapaa-ajatakauppaa levitetään.

Eli jos ensinnäkin on jonkinlainen ajatus Euroopasta tai EUsta

joka on muodostunut sotien jälkeen 1900-luvun puolivälin tienoilla pikkuhiljaa,

niin onko sitä EUta enää olemassa, pitäisikö sen muuttua?

Ja siis toki Eurooppa ei ole myöskään vaan EU, että se on myös vaikka Britannia tai Norja.

Britannialtahan on ehkä odotettu tässä myös jonkinlaista roolinottoa.

He ovat ehkä halunneet sitä myös ottaa tai ainakin signaloida niin

tämmöisenä perinteisenä transatlanttisten suhteiden maana ja puolustuksenkin suhteen ihan solidina valtioon.

No katsotaan, kuinka solidia se puolustus Britanniassakin on,

että pääministeri Keir Starmer tosiaan laittoi aika nopeasti kannanoton pöytään,

että kyllä Britannia voi lähettää niitä boots on the ground eli joukkoja Ukrainaan.

Ja oliko siellä joku kenraali, joka lähti perään huuttelemaan,

että ei se nyt ehkä noin helppoa ole.

Mutta tosiaan Britannia on ihan mielenkiintoinen pala tässä palapelissä.

Starmerhan on nyt ensi viikolla menossa Yhdysvaltoihin tapamaan Trumpia.

Eli se on osa näitä lähiviikkojen paniikkipalapeliä.

Niitä tavereita, mitä jatkuu.

Mutta miten nyt tulee tuohon Yhdysvaltojen suhteeseen,

niin onhan Eurooppa epäonnistunut oman puolustuksensa järjestämisessä,

mutta samalla on pakko sanoa, että Yhdysvallat on aika selvästi hyötynyt siitä,

että täällä ei ole lähdetty tekemään sitä vaihtoehtoista puolustusjärjestelmä,

eikä täällä ole edes omaa puolustustiedollisuuden kapasiteettia,

jolloin tietenkin se tarkoittaa sitä, että enemmän tavaraa hankitaan Jenkeistä.

Suomessakin on nyt jo toinen hävittäjän sukupolvi ostettu Yhdysvalloista sen sijaan,

että se olisi hankittu vaikkapa tuosta länsinaapurista

tai yhteiseurooppalaisena Eurofighter-tuotantona.

Niin Euroopan puolustuskyvyn parantaminen on varmasti hyvä asia,

mutta sitten tämmöinen pienikyyninen politiikan toimittaja saattaa välillä pohtia,

että kuinka paljon Trumpilla tämä ajatus kytkeytyy

hänen pakkomieteensä vahdata kauppatasetta.

Palataan Suomeen kuitenkin vielä sen verran,

että mitä me itse ollaan valmiita tekemään tässä tilanteessa,

vaikka nyt näiden joukkojen suhteen.

No tässä tuleekin jännä, että miten,

Suomi just asemoi tässä keskustelussa,

jossa me toisaalta viestitään, että Ukrainaa pitää tukea

ja koko maan osan pitää olla siinä mukana

ja pitää herätä nyt ja nopeasti,

mutta samaan aikaan viestitään,

että me olemme nimenomaan rajamaa etulinjan valtio,

joten me emme voi osallistua isosti.

Tämä on juuri ollut esimerkiksi tässä rauhanturvajakysymyksessä esillä,

ja nämä väitteet on tietenkin erikseen totta molemmat,

mutta sitten yhdessä ei ne ehkä edusta sellaisen,

esimerkillä johtamista.

Tämä etulinjan näkökulma pätee tietenkin myös jossain määrin Puolaan,

ja Puolahan on nyt kohdistunut odotuksia

tällaisena Euroopan uutena sotilasmahtina,

joka ymmärtää toimia, kun muu maanosa nahjustelee,

mutta ihan samalla tavalla Puolan pääministeri Donald Tusk

on nyt ilmoittanut, ettei Puola lähettäisi joukkoja Ukrainaan.

Vaikka onkin twiittailut, että nyt pitää tehdä enemmän.

Onko tässäkin vähän tämmöinen Suomi-meininki?

Niin, se taisi olla englanninkielinen,

eli kansainväliselle yleisölle suunnattu viesti.

Huomasin, kun hän twiittaili tällä viikolla myös Puolaksi,

ettei tällä linjauksella ole mitään tekemistä mielipidetiedustelujen kanssa,

vaan se perustuu Puolan turvallisuuteen.

Tämä viesti olisi varmaan aika helppo tulkita sillä tavalla,

että Puolossa on toukokuussa presidentinvaali,

ja jos Tusk haluaa oman puolonsa ehdokkaan menestyvän,

niin nyt ei kannata tehdä sisäpoliittisesti epäsuosittuja tai kiistanalaisia linjauksia.

Tässä tilanteessahan me ollaan laajemminkin.

Tämä pätee myös Saksaan tällä viikolla.

Mehän seurataan helposti kaikkia ulkomaisia vaaleja omasta linssistämme,

eli ulkopolitiikan näkökulmasta, eli mitä nämä vaalit tarkoittavat Suomelle,

miten nämä maat asemoituvat ulkopolitiikassaan.

Mutta ihan jokaisessa maassa kansalaiset kuitenkin äänestävät sisäpolitiikan näkökulmasta.

Koita siinä sitten kansainvälistä rintamaa rakentaa.

Aina on jossain vaalit, jotka vaikuttavat kaikkeen.

Sisäpoliittisestikin tämä kulunut reilun viikon ajan jakso on ollut kiinnostava.

J.D. Vancein puheen, jossa puhuttiin sananvapaudesta ja muotettiin Euroopan menoa,

tuntui vetoavan Suomessa esimerkiksi perussuomalaisten poliitikkoihin

ja myös kristillisdemokraattien päiviräsäseen.

Kun Valtonen taas puhui siitä Amerikan sekaisen ollesta pakasta,

niin perussuomalaisten Jani Mäkelä nuhteli Valtonen lausuntoa.

Tämä suhtautuminen Ukrainan tukemiseen ja turvallisuuspolitiikkaan

on ollut konsensuksen aluetta jopa hallitusoppositiorajan yli.

Mutta Trumpin ajatuksillahan on kyllä ystäviä Euroopassa ja Suomessakin.

Ei välttämättä siis suhteessa Putinin ja Ukrainaan erityisesti.

Niitä voi olla toki jossain muualla Euroopassa.

Mutta muissa kysymyksissä, vaikkapa maahanmuutossa ja sitten Voke ja Damon vastustamisessa,

Isot lainausmerkit tässä ilmassa.

Niin onko nämä kysymykset niin tärkeitä,

että tätä kautta syntyisi jokin jakolinja siihen, miten Amerikan toimintaa suhtaudutaan?

Onhan tässä jotain tuttua myös täältä vaalikaudelta,

että aina kun tässä hallituksessa on ollut joku tällainen pieni ulkopoliittinen sanakopu,

niin se juontaa näistä samoista vastakkainasetteluista.

Ja siinä on nämä tietyt puolueet, tietyt toimijat vastaan sitten muut.

Tästä ulkopolitiikan suuresta linjasta ei varmaan erimielisyyttä ehkä tule,

mutta totta kai osaporukasta tempautuu mielellään mukaan,

kun varapresidentti Amerikasta tulee tänne kertomaan, että Eurooppa on mätä ja pelkää omia äänestäjiään.

Vaanhan puhui paljon tästä sananvapauden teemasta, joka on iso kysymys myös täällä Euroopassa,

kun on puhuttu somepalveluista ja niiden sääntelystä.

Yhdysvallat edustaa tässä aika erilaista linjaa kuin DSA Euroopassa.

Joka haluaa säännellä kaikkea.

Ja perussuomalaiset erityisesti ovat suhtautuneet näihin EU:n sääntöihin somealustojen suhteen tosi kriittisesti.

Niin, ja siis toki somealustojen sääntelystä voikin olla mun mielestä useaa mieltä.

Mehän puhuttiin tästä silloin siinä jaksossa, kun puhuttiin näitäkin sääntöjä.

Mutta ehkä kun samaan aikaan sitten Amerikassa estetään toimittajien pääsyä briefeihin,

jos se käyttää hallinnon mielestä vääriä sanoja, niin pitää ehkä kysyä, että onko silloin kyse arvoista.

Ja sananvapaudesta.

Vai onko kyse jostain muusta.

Esimerkiksi halusta antaa amerikkalaisten alustojen menestyä vailla kilpailua.

Eli tavallaan ihan ymmärrettävästä kotiinpäinvedosta.

Niin, ja ei tosiaan ole Vansselta tai Trumpilta tai vaikkapa Elon Maskelta kauheasti kuulunut huolta.

Esimerkiksi Venäjän sananvapauden tai demokratian tilasta.

Aika nopeasti se tuossa keskustelukumppaniksi kelvasi.

Jonkin verran olen huomannut myös tällaista puhetta.

Että taas se media, aina se on se media, vääristelisi nyt Trumpin sanomisia.

Ja että niistä ei pidä panikoitua.

Ja että pitäisi ottaa ihan rauhassa.

Ja asiat voivat mennä myös hyvin.

Että diilejä siellä tehdään.

Miksi aina kaikki kirjaimellisesti otetaan hänellä.

Nyt vaan on sellainen tyyli.

Siis vähän tätä samaa, mitä Trumpin puheesta aina meillä on.

Tämä on tämä tuttu turvariepu.

Kyllä.

Niin, ja sitten tässä on sanottu alkuvuoden aikana suurin piirtein Suomen virallisena ulkopoliittisena linjana toisteltu.

Että Trumpin lausunnot pitää ottaa vakavasti, mutta ei kirjaimellisesti.

Niin.

Mun mielestä tässä on sekä ymmärrettävää, että vähän outoa ajattelua.

Mä ymmärrän sen, että Trumpin ykköskaudella usein aika monista puheista tuli suuria uutisia, vaikka villoja oli vähemmän.

Että siinä syntyi vähän sellainen pekka ja susi -ilmiö.

Että taas se Trump tekee, vaikka sitten mitään kovin erityistä tai pahaa ei välttämättä tapahtunutkaan.

Eli ehkä uutisointi ei mennyt aina ihan nappiin.

Poika ja susi.

Miksi mun mielessä on pekka ja susi?

No poika ja susi, mä en tunne tarinoita.

Se on se Anssi Kelan ensimmäinen yhtyö, pekka ja susi.

Poika ja susi on Aisapoksen tarina.

Noni, hyvä, kiitos tästä, kyllä.

Eli joo, ostan tämän journalismikritiikin tästä näkökulmasta.

Mutta sitten taas, kyllä mä olen näitäkin monia puheita yrittänyt kuunnella ihan alkuperäisistä tiedotustilaisuuksista vaikka tällä viikolla.

Enkä mä tunnista siinä mitään vääristelyä.

Ja sitten samaan aikaan ei Trumpin lausuntoja edes tarvitse musta katsoa.

Se on vaan ihan sitä, mitä hän tekee.

Eli sitä, että miten Venäjän kanssa diilataan riadissa ja mistä asioista siellä puhutaan.

Foreign Affairs-lehti summasi tätä jotenkin niin, että ekalla kaudella meteliä oli paljon.

Nyt sitä on tosi vähän, vaikka huolet on isommat.

Ja ehkä se diilirationalisointi on just tämmöinen, Mielkankin viittama turvaviltti tai riepuhe.

Että ajatellaan, että no kun ykköskaudellakin kaikki meni hyvin, niin ehkä tälläkin kaudella.

Mutta kyllä mun mielestä tällä kertaa todistustaakka on niillä, jotka arvioi, että nyt tässä olisi taustalla jokin salainen positiivi.

Ja että kaikki esimerkiksi tämä Trumpin, niin kuin Putinin myötäily on vain jotain strategista peliä.

Siis toki toivon, että se olisi näin, mutta kyllä mun mielestä niillä, jotka näin väittää, niin on todistustaakka.

Niin, siis tässähän on tämä, mitä on jo aika pitkään puhuttu, että millainen ero tulee olemaan Trumpin ensimmäisen kauden ja toisen kauden välillä.

Että on puhuttu siitä, että ensimmäisellä kaudella hänellä oli kuitenkin näitä niin sanotusti järjestelmän vanhoja konkareita ja Yhdysvallan perinteistä ajattelua edustavia henkilöitä.

Siinä hallinnossa hyvin edustettuna, että vaikka siellä pyöröovi kävikin, niin sitten se iso linja ei kuitenkaan ole muuttunut.

Ja nyt sitten ollaan laitettu koko hallinto ihan puhtaasti niin sanotusti Trumpin linjalle.

Tässähän tavallaan tapahtuu täsmälleen nämä asiat, mitä ehkä tutkijat etukäteen ovat ennustaneet, että tapahtuu ja mitä Trump itse on sanonutkin tekevänsä.

Mutta on vaikea ehkä välillä pysyä sitten perässä siitä, että miten täällä Suomessa näihin asioihin reagoidaan.

Koska ne reaktiot vaihtuvat tuntitunnilta.

Välillä näytti jo siltä, että päättäjän puheessa siirryttiin sellaiseen keskusteluun seuraavaan vaiheeseen, jossa topputellaan, että ei tässä nyt ole mitään hätää.

Ja että ei ole syytä paniikkiin.

Esimerkiksi tuolla Kajaanissa presidentti Stubb sanoi yleisötilaisuudessa, että ilmassa on jo hysteriaa ja ylireagointia, että nyt kannattaisi vähän rauhoittua.

Ja sitten ihan hetkeä myöhemmin, kun Trump syytti presidentti Zelenskiä diktaattoriksi.

Niin Stubb menikin hyvin vakavaksi ja sanoi, että nyt lähdemme hyvinkin heikosta asemasta täällä Euroopassa tähän tilanteeseen.

Ja tässä ei jotenkin, ehkä jos media on syytetty panikoinnista, niin kysymys ei ole ollut ihan siitä.

Vaan yksinkertaisesti siitä, että me täällä mediassa yritetään saada selville, mitä oikeastaan tapahtuu ja missä tilanteessa me ollaan ja mitä sitten aiotaan tehdä.

Se on ihan perusjournalismia.

Ja se taas ei ole journalismia, että sanotaan, että nyt median pitäisi ottaa henkeä eikä suututtaa Yhdysvaltain hallintoa.

Se on suomettumista.

Joo, se on myös sitä panikointia ja hysteriaa.

Tietenkin huolestuttavia aikoja elämme, voisi sanoa tällaisena uskomattoman lattiana kommenttina.

Jos mä nyt jostain koitan kaivaa sisäisen optimistini, mikä on hyvin vaikeaa näinä aikoina, niin kuitenkin omassa työssä

mä olen huomannut, että tällaisissa tilanteissa, joissa niin sanotusti tilanne on kesken, asioihin tapahtuu kovaa vauhtia,

niin sitten kuitenkin pitää maltaa odottaa ja katsoa, että miten ne ilmassa olevat palaset nyt oikeasti sitten järjestäytyy.

Eli no ei tässä oikein voi tehdä muuta kuin odottaa.

Joten sitten erotetaan tätä Mauno Koiviston usein käyttöön lausahdusta, että jos emme tiedä, miten meille käy, niin olettekaa me, että meille käy hyvin.

Ja hankitaan kotivara.

Ja koska viikonloppu on tulossa, niin puhutaan ihan lyhyesti loppuun jostakin toivoa herättävästä, nimittäin Ilkan sisäisen optimismin innottamana.

Tässä kyllä pitää tehdä kaikkien aikojen kärrympiä.

Kyllä. Viikon Suomen kuvalehdessä apulaisprofessori Hanna Vasko lumnoi politiikan synkkyyspuheesta, eli siitä, että kriisimentaliteetin lietsonta synnyttää lisää ongelmia.

Kieltämättä ajat ovat olleet synkkiä, mutta niin on olleet puheetkin. Onko tässä nyt nousemassa jonkinlainen vastavoima?

Ainakin keskustelua synkistelyä vastaan on siis ollut enemmän.

Esimerkiksi muuallakin kuin sinun lausunnoissa.

No olihan minulla peräti yksi lausunto tässä jaksossa. Mutta professori Juho Saarata ilmestyi kirjan, missä hän koitti muistutella tällaisista isoista trendeistä,

että miten suomalaisessa yhteiskunnassa kuitenkin hyvinvointi on pitkässä juoksussa lisääntynyt. Tulee mieleen Laboren johtaja Mika Maliranta, joka myös on näiden

tiettyjen talouskirjojen joukossa tuonut esille omaa ajatteluaan, että Suomella on kyllä ihan potentiaalia menestyä pienemmissä yrityksissä, kasvuyrityksissä.

Hallitus oli kautensa alussa huolissaan, että onko oppositiolla kriisitietoisuutta, mutta nyt se onkin siirtynyt syyttämään oppositioita kriisimentaliteetin levittämisestä.

Toki tämä viimeisin kuuluu nyt ihan normaaliin hallitusoppositio-dynamiikkaan, mutta tämä tematiikka on sitten kyllä selvästi pinnalla.

Liittyykö se jotenkin tähän maailman aikaan, että nimenomaan yritetään näiden vaikeiden aikojen keskelle tuoda jotain viestiä paremmasta vai siihen, että Suomella on niin sanotusti oma tarina hukassa vai podeok?

Kyllä tässä selvästi ollaan jollain tavalla havahtumassa tämmöisen yleisen keskustelun mollivoittoisuuteen. Tätä aihettahan käsiteltiin tällä viikolla myös Helsingin Sanomissa, jossa tutkijat kertoivat, että kansaa on peloteltu jo vähän liikaakin.

Meidän kolumnisti Hanna Vaas siis kirjoittaa tässä näkökulmasta.

Pohjamutien kyntäminen heikentää kansalaisten luottamusta tulevaisuuteen ja myös yhteiskunnallisiin instituutioihin ja sopivasti viikon SK:ssa on myös juttu siitä, että nuoret aikuiset ei uskalla enää hankkia lapsia.

Synkistelyä harrastetaan politiikassa siksi, että se toimii. Suomalaiset jotenkin rakastaa sitä, että joku tulee ja kurittaa, mutta ehkä nyt on alkanut tuntua jo siltä, että millään puolueella ei ole vuosiin ollut tarjolla mitään muuta kuin tätä valitusta.

Politiikka on ehkä vähän visiotonta ja mikään taho ei tarjoa semmoista kauhean houkuttelevaa kuvaa tulevaisuuden Suomesta ja koko Suomi asuttuna ei täytä tätä kriteeriä, vaan tarjolla pelkkiä uhkakuvia.

Sitten puolue voi valita sen perusteella, että mitä haluaa pelätä eniten: maahanmuuttoa, ilmastonmuutosta, valtiotalouden romahdusta, julkisten palvelujen romahdusta, nykyaikaa.

Niin, talous ei kasva, korona kävi.

Syntyvyys romahtaa, Venäjä uhkaa, ilmastonmuutos korventaa.

Me tiedämme kyllä ongelmat, mutta tämä näyttää jotenkin siltä, että me ei tiedetä siihen ratkaisua.

Mutta tietty optimismin puute on kyllä jotenkin huomattavaa.

Pohdin tässä äskettäin siis sitä, että ei ole kuitenkaan kovin montaa vuosikymmentä siitä, kun maailmassa nimenomaan työskennelltiin yhdessä, että ratkaistaisiin tämmöinen ongelma kuin otsonikato, josta ei olisi ihan kauheasti tarvinnut sen jälkeen olla aktiivisesti huolissaan.

Mutta se kuitenkin saatiin tieteellisellä tiedolla ja maailmanpoliittisella yksimielisyydellä järjesteltyä.

Vaikka moni vihaa unelmapuhetta, niin ajattelen, että puolueiden ja poliitikkojen tehtävä on visioida eli unelmoida, kertoa ihanne yhteiskunnasta, mutta myös kehittää innovatiivisia politiikkaratkaisuja sinne kurkottamiseksi.

Ja tämä unelma ei tosiaan tässä tarkoita mitään tietyn puolueen unelmaa. Unelma voi olla niin vasemmistoliittolainen kuin perussuomalainenkin.

Se pitäisi kommunikoida äänestäjille ja kyllähän niissä sitten on oltava myös lihaa luiden ympärillä.

Että jo aika pitkään on puhuttu siitä, että suomalaisesta puolueesta on tullut vain tämmöisiä viestintäkoneistoja.

Sen sijaan ohjelmatyö ja juuri näiden ratkaisujen innovointi on jäänyt vähäisemmälle roolille.

Mun mielestä tämän näkee myös vaaliohjelmissa, että paikoin siellä on, tähän puhutte näistä viime viikolla, niin paikoin siellä on aika löysää viestintätoimistopuhetta.

Että en mä tiedä, keksikää jotain kiinnostavaa.

Vai puolueet, vai voisiko tätä ratkaista muullakin tavalla?

En tiedä, onko mä paras ihminen tätä ongelmaa lähteä ratkomaan, vaikka mä en puolivaiheessa julistaudu vissiin äsken ohjelman hiljaiseksi optimistiksi.

Mutta no, jos mulla olis jokin selvä visio paremmasta huomioista koko yhteiskunnalle, niin mä olisin varmaan poliitikko enkä politiikan toimittaja.

Lopulta mä oon kuitenkin enemmän kiinnostunut siitä, että saa ottaa asioissa selvää ja kertoa niistä eteenpäin.

Suomessa on ollut tällaisia instansseja, jotka on koittaneet jonkin verran vähän niin kuin hahmotella tulevaisuutta ja katsoa, ennakoida tulevaisuutta.

Sitra tulee nyt esimerkkinä mieleen. Tietenkin sen vaikuttavuudesta voidaan ehkä sitten olla montaa mieltä, mutta ainakin tällaista myös yritystä on ollut.

Nyt se on eri asia, että tulevaisuuden visiointi tulee jostain ajatuspajasta, kuin se, että se tulisi tulevilta päättäjiltä tai nykyisiltä.

Onhan puolueillakin ollut tätä omaa ajatushautamatoimintaa, mutta että esimerkiksi hallituksen säästöjen vuoksi,

niin heille osoitettu rahoitus tässä just liipastiin pois, että ei sitten tarvii odottaa sieltäkään mitään, elleivät sitten saa jollain muulla rahalla niitä pumpuja pyörimään.

Niin siis tästä on tosiaan puhuttu pidempi aika, kuten sä Robert sanoit, että kun puolueiden jäsenmäärät on laskeneet, niiden sama julkinen tuki on laskenut,

niin tätä kautta niiden käytössä olevat resurssit on pudonneet ja sitten se varmasti just vaikuttaa tähän, että millaista ohjelmatyötä ne pystyy tuottamaan.

Eli oikeastaan puolueista ei ole tullut pelkästään viestintäkoneistoja, niistä on tullut nimenomaan kampanjakoneistoja,

mikä sitten johtaa siihen, että tekeminen muuttuu tämmöiseksi teknokraattiseksi asioiden hallinnoinniksi, että siirretään pilkkua sarakkeesta toiseen valtiontalouden suuressa Excelissä.

Se on tosi hieno noidankehä, koska kuka sitten haluaa taas liittyä tämmöiseen teknokraattiseen kampanjakoneeseen?

No toisaalta, jos tässä nyt lähdetään tällaiseen optimistiseen tulevaisuuspuheeseen, niin ensi viikollahan julkaistaan,

Risto Murron johtaman työryhmän visiointeja kasvutoimenpiteiksi hallituksen kasvuriihtävarten, joka pidetään myöhemmin keväällä.

Toki nyt kun olen seurannut tätä elinkeinoelämän loppausta tässä viime aikoina, niin ilmeisesti tämä kasvuriihi tarkoittaa lähinnä sitä,

että ainakin he koittavat kovasti saada veronalennuksia aikaiseksi.

Niin no kun tämähän moni tavallaan on just tulossa, että ei välttämättä mitään ennota kantaa veronalennuksiin, nehän voi olla ihan hyvä juttu, mutta on sekin tavallaan kiinnostavaa,

jos meidän visio on veronalennukset. Onko se visio kiinnostava tulevaisuuskuva?

Se on suurinta, mitä pystytään kuvittelemaan.

Politiikan viikko -podcastissa pohdimme joka viikko, onko jokin politiikan lausunto, huudaudusheitto, otsikko, mikä ikinä, hyvä vai akana.

Näitä voi meille myös ehdottaa soitteeseen [email protected]. Pääministeri Orpo saapui kameroiden eteen kertomaan parlamentaarisen kokouksen lopputulemasta tiistai-iltana Suomen Kuvalehden

joku tällainen Ilkka Hemmilä-niminen toimittaja kysyi Orpolta Pohjoismaiden ja Baltian maiden viimeperjantaisesta yhteisjulkilausumasta, jossa maat lupasivat Ukraanalle lisää sotilaallista tukea.

Kysyit Ilkka, että mitä tämä konkreettisesti tarkoittaa, ja Orpo sanoi, että Suomi on päättänyt juuri tuoreemmasta apupaketista pari viikkoa sitten, mutta tarkemmin...

En osaa sanoa, enkä pysty, enkä itse asiassa voikaan sanoa tarkemmin, mitä se tarkoittaa.

Onko tämä hyvä vai akana?

Tämä oli aika...

Mielenkiintoinen sitoutti siis.

Todella jämptisti pääministeri myöntää, että ei osaa, ei pysty, eikä voi.

Ja kymmenen pistettä annan kyllä suorapuheisuudesta.

Mä kuitenkin sanon, että akana, koska kyllä tuossa asemassa pitäisi ehkä vähän osata ja pystyä ja voida.

Silläkin uhalla, että mä oon puolueellinen, koska kyse on siis itse saamastani vastauksesta omaan kysymykseen, niin tämä on mun mielestä...

On mun mielestä parhaita vastauksia, joita mä oon toimittajana koskaan saanut keneltäkään poliitikolta.

Ja en tarkoita tätä siis minään ironisena haistatteluna, vaan ihan vilpittömästi tätä mieltä.

Että toimittajana kuitenkin tulee tosi usein kohdanneeksi poliitikolta tällaisia eriinsävyisiä en kommentoi -tyyppisiä lausahduksia.

Ja sitten hyvin usein niissä jää pohtimaan sitä kuuluisaa jatkokysymystä, että mikä on se uusi näkökulma, millä mä voin tästä päästä vielä jotenkin eteenpäin.

Niin tämä oli kyllä siis niin kertakaikkiaan aseista riisuvaa kommenttia, että siinä ei vaan pystynyt ottamaan enää jatkokysymystä.

Koska Orpo ei kategorisesti just pystynyt antamaan tälle julkilausumalle mitään sisältöä.

Ja kertakaikkiaan hän ei sanonut edes sitä, että hän ei voi kommentoida, koska asia on vaikka salainen tai kesken.

Niin hän aloitti sillä, että hän ei osaa kommentoida.

Niin se luo mielikuvan siitä, että koko julkilausuma on silkkaa höttöä, mikä on tietenkin ikävää.

Koska kannanotto koski Ukrainan tuen lisäämistä.

Mutta toisaalta siis tämä vastaus, joka ei aluksi tuntunut kertovan yhtään mitään, kertoi lopulta aika paljon.

Se oli ytimekäs, se oli kattava, se ei heti mieleen. Se on aivan selvä ikivihreä ehdottomasti jyvä.

Voi ei mun teke mieli vaihtaa mua akana jyväksi, kun tämä sitaatti on saanut Ilkan tällä tavalla liikuttumaan ja mykistymään.

Ja vielä paljastanut Petteri Orpon jotenkin tämmöisen haavoittuvaisuuden.

Tässä tuli niin paljon erilaisia perusteita.

Mä sanon vain nopeasti, että jyvä ja tota.

Mä olin myynyt tähän perusteluihin ja mennään siitä sitten loppuun.

Oliko sä alun perin sanomassa akana?

En mä oikein tiedä, mitä mä olin sanomassa.

Jätetään se salaisuudeksi. Et osaa, etkä pysty.

Niin, haluakaan tai voikkaan sanoa.

Kiitos kun kuuntelit Politiikan viikon.

Palautetta meille voi toimittaa osoitteeseen [email protected].

Muista myös tilata tämä podcast valitsemassa sovelluksessa ja jättää meille arvio.

Minä olen Robert Sundman. Kiitos vielä seurasta.

Kiitos vielä seurasta Ilkka Hemmilä ja Milka Valtanen.

Kiitos paljon seurasta teillekin.

Kiitoksia kaikille kuuntelijoille.

Ensi viikkoon, moi moi.

Kiitos, että katsoitte.