Ysärin lapset

Oli marraskuun 29. päivä vuonna 2003, kun 16-vuotias Hanna saapui Evijärven nuorisoseurantalolle.

Oli lauantai, ja Hanna oli tullut Evijärvelle nuorisodiskoon kotoaan Jepuan kylästä.

Jepua on Uudessakaarlepyssä, reilun 50 kilometrin päässä Etelä-Pohjanmaalla sijaitsevasta Evijärvestä.

Hanna oli ollut Evijärven diskoissa ennenkin.

Hannan vanhemmat oli monien pohjalaisten vanhempien tapaan antanut Hannalle luvan mennä maakunnan nuorisodiskoihin heti rippikoulun jälkeen.

Hanna oli siis käynyt diskoissa vuoden verran.

Hanna oli tullut Evijärvelle bussilla, yhden hyvän ystävänsä kanssa, mutta toki paikalla oli aina muitakin tuttuja.

Nuorisoseuran talo on sellainen matala, tasakattonen, harmaasevyinen laatikko, joita 60- ja 70-luvulla Suomessa rakennettiin.

Ove tavattiin puoli yhdeksältä ja illan aloitti DJ. Sitten esiintyi illan artisti.

Tuona iltana Evijärvellä soitti Jonna, joka oli ollut mukana Kykyjen etsintä-ohjelma Popstarsissa vuotta aiemmin.

Keikan jälkeen nuoret tanssi nuorisoseuralla, kunnes ovet suljettiin yhdeltä yöllä.

Seuraavana päivänä Hanna löydettiin kuolleena nuorisoseuran läheltä.

Poliisi esittää.

Evijärvellä surmatun 16-vuotiaan tytön taposta epäiltyä miestä vangittavaksi.

Vangitsemisoikeudenkäynti pidetään huomenna aamupäivällä Lapuan käräjäoikeudessa.

Jepuolaistyttö löytyi viikonloppuna surmattuna Evijärven nuorisoseuran talon lähettyviltä.

Muutama päivä tapahtuneen jälkeen Lapuan apulaispoliisipäällikkö sanoi maakuntalehti Ilkan haastattelussa näin.

Ei Evijärven nuorisoseura ole mikään erityisen häiriöaltis paikka, eikä poikkea muista vastaavanlaisista paikoista.

Muista vastaavanlaisista paikoista.

Mä ja kaikki muut Pohjanmaalla vuostuhannen vaihteessa teinivuotensa viettäneet osataan heti listata noi paikat.

Kauhajoen kasino, Kurikan mietaa, Alavuuden nuorisoseura, Lappajärven halkosaari, Seinejoen raviska.

Noissa paikoissa järjestettiin noihin aikoihin just samanlaisia nuorten diskoja kuin Evijärvelläkin.

Ja jokainen niissä ollut tietää, että ne oli kaikki keskenään ihan samanlaisia.

Jokainen niissä ollut tietää myös, että on ihme, ettei Hannan lisäksi kukaan muu kuollut.

Mä olen Helsingin Sanomien toimittaja Laura Kangasluoma ja tässä podcastissa mä kerron, miten se lauantai, jona Hanna kuoli, oli yhden aikakauden loppu.

Ja siitä, millainen se aikakausi oikeastaan oli.

Mä olen Helsingin Sanomien toimittaja Laura Kangasluoma ja tässä podcastissa mä kerron, miten se lauantai, jona Hanna kuoli, oli yhden aikakauden loppu.

Ja siitä, millainen se aikakausi oikeastaan oli.

Mä olen Helsingin Sanomien toimittaja Laura Kangasluoma ja tässä podcastissa mä kerron, miten se lauantai, jona Hanna kuoli, oli yhden aikakauden loppu.

Mä olen Helsingin Sanomien toimittaja Laura Kangasluoma ja tässä podcastissa mä kerron, miten se lauantai, jona Hanna kuoli, oli yhden aikakauden loppu.

Ja myöhemmin Seinäjokiin vei maailmankartalle Dudesonit ja TV-juontaja Susanna Laine.

Mun teinivuodet Ysärin lopulla sijoittuu siihen aikaan, kun musiikkikanava MTVllä esitettiin vielä musavideoita eikä tosi-TV-sarjoja.

Tuli tolppakorkoiset kengät, ohuiksinepytyt kulmakarvat ja narutopit.

Ja Linda Lampeedius kyykki lateksiasussa nimeään kantavan siideripullon kyljessä.

Ja ennen kuin meille tuli kotiin modeemi, mä roikuin kirjastossa Kissafämmän chatissa ja loin mun ekan sähköpostiosoitteen.

The Laura.

At hotmail.com

Noniin, nyt sulla on mielikuva siitä, millainen mä olin.

Sitten mä pyydän sua kuvittelemaan mun viikonloput.

Aloitetaan sieltä Evijärveltä, josta mä alussa puhuin, noin tunnin ajan matkan päässä Seinäjoelta.

Siellä oli järjestetty nuorisolle discoiltoja jo vuosia ennen kuin musta tuli teini.

Samanlaisia discoja piti tehdä.

Samanlaisia discoja piti tehdä.

Samanlaisia discoja piti tehdä.

Ne pidettiin myös muissa pohjalaisissa kunnissa, kuten Kauhajoella, Kurikassa ja Alavudella.

Idea oli aina sama.

Diskoja järjestettiin koululaisten lukuvuoden aikana syksystä kevääseen, suunnilleen kahden viikon välein.

Jos bilet oli omalla paikkakunnalla, sinne käveltiin, pyöräiltiin tai saatiin kyyti.

Kuskina oli täysikäinen sisarus, kaveri tai joskus myös äiti tai isä.

Jos bilet oli lähikunnassa, sinne ja takaisin mentiin bussilla, jonka aikataulut löytyi juhlaillan lehtimainoksesta Maakuntalehti Ilkasta.

Jotkut maakuntalaiset porukat tilasivat omiin päin kimppatakseen, joilla ne pääsi juhlimaan.

Perillä ovet avattiin, oli DJ ja artisti.

Kotimaisista Pohjanmaan nuorisomestoissa ravasi ahkerimmin suomirokin jättiläiset Yö, Apulanta ja Klamydia.

Ulkomaisiakin artisteja roodattiin paikalle.

Diskoissa esiintyi muiden muassa Ysäriteknolla menestykseen nousseet Solid Bass, Erotic ja Rednex.

No, tähän nuorisodiskojen saumaa Seinejoellakin iskettiin, kun joulukuussa 1994 Seinejoen raviradalla, eli Raviskalla, järjestettiin ensimmäinen nuorisodisko.

Sen mainos Ilkkalehdessä on sympaattinen.

Tätä on odotettu. Tulossa suurbileet lukiolaisille ja muille yli 15b nuorille.

Liput ovelta maksoi 50 markkaa, mutta ennakkomyyntipaikoista ja postiennakolla niitä pystyi ostamaan 5 markkaa halvemmalla.

Pääisyyntiä oli metalliyhtyeen Valtari.

Mä kävin Raviskalla ekan kerran vuonna 1997.

1997. Silloin Martti Ahtisaari oli Suomen presidentti ja Bill Clinton Yhdysvaltojen.

Michael Jackson esiintyi olympiastadionilla, Radio Nova perustettiin ja vuoden ehkä isoin uutinen oli Prinsessa Dianan kuolema.

Sen elokuisen sunnuntoja mun mäkin muistan.

Ekalla kerralla olin Raviskalla, mä olin 13-vuotias, seiskaluokkalainen.

Viimeisen kerran olin siellä ysiluokan keväällä, heti vuostuhannen vaihduttua, 16-vuotiaana.

Mun Raviska-vaihe kesti siis kolmisen vuotta, melkein koko yläasteen, niin kuin tosi monella muullakin.

Mulle ei ole jäänyt päällimmäisenä mieleen yksikään keikka. Ne oli oheisvihdettä kaikille muulle.

En mä muista sitäkään, että joulukuussa 1998 Raviskalla esiintyi Apulanta, mutta kyllä mä siellä olin.

Olin 14 ja kirjoitin keikkaa seuraavana päivänä mun päiväkirjaan näin.

Eilinen meni jokseenkin penkin alle. Aatoi mulle pullot ja mä join neljä pulloa.

35 minuutissa. Mä olin koko illan aivan kuosis ja Apulanta meni ihan sivusuun.

Mä en yksinkertaisesti pystynyt liikkumaan. Mä oksensin kuusi kertaa ja olin ihan voimaton.

Jep, meni Apulanta vähän sivusuun. Parhaiten mä muistan ryyppäämisen. Enkä todellakaan ole ainut.

Aina kun alan puhua teinivuosista muiden kaltaistenin eli viisikymppisten kanssa, niin kaikki alkaa ensimmäiseksi puhua juomisesta.

Viisimpien viinakaapin antimista mehukattipulloon tehdyistä hirveänmakuisista litkuista.

Puhutaan leijonapullosta otetuista isoista kulauksista, joiden päälle hörpittiin appelsiinimehua, koska kyllähän ne sekoittuu vatsassa.

Muistellaan, että kastoko joku oikeasti joskus tampooninvodkaa ja tunkisen sisäänsä.

Musta tuntuu, että tää yhdistää meitä Ysärin lapsia riippumatta siitä, missä me ollaan kasvettu.

Isossa kaupungissa tai pienessä kylässä, Espoossa tai Evijärvellä.

Nuorisodiskoja oli kaikkialla.

Tai jos ei ollut, niin kehitettiin muuta.

Ajettiin mopoilla pitkin kylää tai istuttiin illat lähikaupan edessä olevalla kaiteella.

Ja juotiin.

Me Ysärin lapset kiskottiin siiderit kurkkuumme kotipileissä, puistoissa, uimorannoilla ja päiväkotien pihoilla.

Kaikilla paikkakunnilla oli tiettyjä mestoja, jotka kaikki tiesi.

Sellaisia, johon nuoret vuodesta toiseen kokoontui juomaan.

Seinäjoella raviskalle menemiseen kietoutui se, että joku Marlin omenaviini juotiin jossain puskassa kauhealla vauhdilla vaikka jo oksetti,

vaikka pullo piti saada nopeasti tyhjäksi, että pääsi nopeasti sisälle.

Tai kuten yksi tuttu sanoo.

Mä muistan elävästi sen hetken siellä, kun siellä joku Captain Jack laulaa hei ho Captain Jack siellä lavalla.

Ja sitten mä olin vaan siellä, että tää musiikki on niin kamalaa, että eihän tässä voi muuta tehdä kuin ryypätä.

Tosi monien nuorten raviska-ilta alkoi ensiavussa, sillä totta kai alaikäisille suunnatussa diskossa oli Suomen punaisen ristin vapaaehtoisten pyörittämä

selviytymisasema.

Ne, jotka sieltä virkos, jatkoi juomista, jos juota vaan löytyi.

Ja löytyihän sillä melkein aina.

Kaljaa oli saatettu käydä kätkemässä puskiin ja kivenkoloihin etukäteen.

Tai sitten niitä haettiin täysikäisiltä tutuilta, jotka oli lähtenyt alaikäisille kavereilleen kuskeiksi ja jäi muuten vaan notkumaan siihen pihalle.

Ja sitten tietysti yritettiin salakuljettaa juomia sisään.

Se alkoi olemaan sellaista kiljun trokaamista.

Mullakin viisi ja puoli litraa taitaa olla paras, mitä mä siinä...

Kuljetin kiljua sinne sisään ja se oli jotenkin jännittävää.

Ja tavallaan kun tiedettiin, että se ei ollut oikein, niin se oli kuitenkin jännittävää.

Ja merkki aina kuitenkin mukaan tarkastettiin, että ei ole juomia mukana, mutta silti sitä saatiin sinne vietyä.

Toi on Miika, mun luokkakaveri pohjan ala-asteelta Seinäjoelta.

Niin, mä oon Miika Lakso ja oon täällä tosiaan sitä varten, että ollaan oltu aikoinaan luokkakaveria ala-asteella.

Ja itse asiassa ollaan oltu Eskarissakin silloin jo samaan aikaan.

Ihan pyynnöstähän mä tänne tulin. Kun nähtiin Hoplopissa, niin näin se elämä kuljettaa.

Niin, me tosiaan ei Miikan kanssa oltu nähty toisiamme parien kymmeneen vuoteen, kunnes törmättiin sattumalta Seinäjoen Hoplopissa.

Miika tuli moikkaan mua ja alettiin jutella menneistä ja kysyi, voitaisko jutella myöhemmin lisää.

Siksipä me nyt puhutaan siitä, miten Miika trokasi kiljua raviskalle.

No silloin sitten, kun tuli reisitaskuhousut, silloin vähän isommin itselläkin, että ei ollutkaan enää mitään muuta housua kuin reisitaskuhousut,

niin ne oli pari kolmen kokoa liian isot ja siellä oli paljon tilaa.

Ja mulla oli esimerkiksi sitten tuossa vyöllä oli tällaisia mehukattipulloja, etupuolella yksi ja takapuolella yksi muistaakseni.

Ja sitten oli noissa pultuissa myös kuljetin ja se oli jotenkin hauskaa sitten.

Miika muistaa myös niitä teinejä, joille se meno meni liian kovaksi ja sen, että kiljua vahvempaakin nautittiin.

Yksi elämämuisto Miikalla on 8-luokalta, kun se oli 14-vuotias.

Mä muistan sitten, että meilläkin sattui olemaan sitten yksi tuttavapiirissä yksi tyttö, joka Pirtua tuli ottaneeksi sitten ehkä enemmän kuin tiesikään.

Ja se vaikutukset oli sillä lailla, että se jonkin sortin alkoholimyrkytys alkoi tulla ja me ei silloin päästy edes minnekään raviskalle.

Miika muistaa, miten Pirtua juonnut kaveri alkoi täristä. Ja Miika ja sen kaverit miettivät, mitä pitäisi tehdä.

Ja me lämmitettiin sauna sille sitten, kun siellä sattui olemaan porukat pois, mutta sitten se oli niin kuin se, että se ei päässyt enää sieltä saunaan.

Ja sitten me oltiin aina niin kuin, että joku vuorollaan saa sen kanssa saunassa sitten.

Että se saatiin niin kuin tavallaan lämpenemään, mutta se, että näin niin kuin jälkiviisaana tai niin kuin aikuisena, niin ymmärtää, että olisi pitänyt ambulanssia soittaa jo jossain kohtaa aikaisemmin niin kuin tosi paljon.

Siellä ne lämmitteli kaveriaan saunassa vuoron perä, 14-vuotiaat.

Me siis ryypättiin, rankastikin.

Ja tilastot sanoo samaa.

Vielä 50- ja 60-luvuilla suomalaisten nuorten juomatavat ei herättänyt mitään sen kummempaa huolta.

Juomisesta murehti vain raittiusjärjestöt, jotka ne oli huolissaan kaikkien juomisesta.

Myös lehdistössä puhuttiin joskus villiintyneestä nuorisosta, liian vapaasta kasvatuksesta ja siveellisestä rappeutumisesta, mutta mitään kunnollista tutkimustietoa asiasta ei ollut.

Mut sitten.

Keskikaljat vapautettiin vuonna 1969.

Sen jälkeen kaljaa sai ostaa ruokakaupasta.

Sitä ennen alkoholia sai vain alkosta ja sen jonossa seisovia katottiin paheksue.

Keskikaljan vapautumisajan nuoria aikuisia alettiin kutsua märäksi sukupolveksi.

Niistä vain joka kymmenes oli raitis tai käytti alkoholia harvoin.

Ihan sukupuolesta, ammatista tai asuinpaikasta riippumatta.

Talous- ja sosiaalihistorian dosentti Mikko Salasuo kuvailee, miten keskikaljan vapauttaminen mullisti suomalaisen dokaamisen.

Kyllähän siinä tarkoitus tietysti oli se, että väestötasolla ajateltiin, että suomalaiset joi kirkkaita ja ajateltiin, että nyt ne siirtyisi miedompiin.

Toki siinä haluttiin myös viedä Suomea kohti ikään kuin eurooppalaisempaa Eurooppaa, koska me oltiin aika takapajunen kansa, maatalous, valtainen yhteiskunta ja Euroopan periferia.

Sehän ei onnistunut sillä tavalla, että itse asiassa se keskiolujen käyttö tuli pikemminkin niiden kirkkaiden päälle ja meidän alkoholin käyttö nousi valtavasti.

Mut se mikä oli aivan onnistunut.

Olennaista oli se, että nimenomaan nuorten alkoholin käyttö kasvoi aivan valtavasti.

Eli melkein kaikki alkoi juoda, kun keskiolut tuli kauppoihin.

70-luvulla juominen lisääntyi ryöpsähtäen ja kasarin puolivälistä alkaen juomisen tahti oli tasaisen tappavaa.

Nuorten alkoholin käyttö ja humalajuominen yleistyi kohti ysäriä ja ysärin aikana.

Juomisesta tuli asia, jota teinit harrasti kavereiden kesken.

Kasvun huippuvuodet osuivat vuostuhannen taitteeseen, eli just sinne mun teinivuosiin.

Eli tavallaan voisi sanoa, että te olette...

Niin kuin viimeinen nuorten joukko siinä aallossa, joka mun mielestä käynnistyy silloin 60-luvun lopulla ja keskiolujen vapautumisen myötä.

Kyse ei ollut vaan kaljan saatavuudesta.

Suomi muuttui monella tapaa.

Salasuo kuvailee, miten 80-luvun lopulla meistä alkoi tulla yhä eurooppalaisempia.

Se tarkoitti myös yöelämän virkistymistä.

Tai oikeastaan sen syntymistä.

Anniskeluravintoloiden määrä kasvoi 80-luvulla räjähdysmäisesti ja kaljakuppiloiden rinnalle ilmaantui yökerhoja diskopiirissä.

Kekko sen aika päättyi ja Suomi alkoi kääntyä kohti länttä.

Maailma tuli vihdoin Suomeen ja alkoholi liittyi siihen.

Voisiko sanoa, että aloitetaan bileet, kun päästään osaksi läntistä maailmaa ihan oikeasti.

Ja tietysti siinä on myös tämä taloudellinen kuvio.

Elikkä nuorten käyttövarat lisääntyy merkittävästi.

Perheet ja muutenkin yhteiskunta vaurastuu.

Ja ne bileet kestää oikeastaan sinne vuosituhannen taitteeseen.

Ja mä, Kaasarin puolivälissä syntynyt lapsi.

Pääsin osaksi näitä bileitä.

Se oli se, mistä tykkäsit vähineen, eikö?

Joo.

Mä oon mun isä nyt nyt puhunut mun etuessa.

Aiheessa se on musta tosi vanhoja asioita, mutta hän on päässyt.

Mä oon nyt niin kännissä, että se nähdään kauheeta.

Huomaatte, että kuuntelipiikko riippuu.

Arvatkaas, kuka tossa solkkas.

Se oli minä, keväällä 2000, muutamaa kuukautta ennen mun 16-vuotissynttäreitä.

Ysiluokkalainen minä.

Ääni on videolta, joka on kuvattu kotibileissä, joissa me raviskan ja muiden nuorisodiskojen ohessa myös dokattiin.

Mä join ekan kerran alkoholia, pari pulloa siideriä, vuonna 97, eli 13-vuotiaana.

Oon kuvaillut ekaa juomakokemusta päiväkirjassani askeleena aikuisuuteen, josta ei ollut paluuta entiseen.

Vuotissynttäreitäni oon viettänyt kotibileissä ja raviskalla TV-ohjelma Jyrkin Electric Sirkuksen keikkakiertueella.

Päiväkirjassani mä kerron synttäriillasta, että oon raahannut oksenneelta haisseen ja näyttäneen kaverini kotiin ja kuvaillen, että oli kiva ilta.

Mun nuoruusvuosien päiväkirja on oikeastaan muistikirja.

Oon koristellut sen kannen tarroilla ja tunkenut sinne väliin kaiken maailman lippulappusia, festarilehtisiä, kavereilta saamiani kirjeitä, leffalippuja.

Sen lukeminen on yllättävän rankkaa puuhaa, sillä se kertoo kaikenlaista.

Vuonna 1998, kasiluokan alussa, oon ollut kaupungilla ryyppäämässä ja katellut, kun seurueeni ensin imppaa butaania.

Butaani on siis sytytin kaasu, jota käytetään esimerkiksi sytkäreissä ja jota haistelemalla saa päänsä sekasi.

Mun seurueella oli butaania jo valmiiksi.

Ja sitten mä seurasin kahden 14-vuotiaan kaverini ostavan sitä huoltoasemalta lisää.

Mun kaverit rokattiin suunnilleen kerran kuussa, eikä oltu ainoita.

Koko 90-luvun ajan suomalaisten teinityttöjen kuukausittainen ja viikoittainen juominen lisäänti.

2000-luvulle tultaessa meno oli koko maassa yhä humalakeskeisempää.

Muutama luku tutkimuksista pysäyttää mut.

Vuonna 1997, eli sinä vuonna kun mä olin seiskalla, join alkoholia ekan kerran ja kävin raviskalla ekan kerran,

niin vähintään kerran kuussa alkoholia käytti melkein 40 prosenttia 14-vuotiaasta tytöistä.

Tosi humalaan joi itsensä noin joka kymmenes.

Kun mä kaivelen Hesarin arkistoja, löydän jutun niiltä vuosilta.

Siinä Stakesin, eli sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen ylilääkäri Matti Rimpelä sanoo näin.

Lasten ja nuorten humalajuominen on Suomessa kasvanut mittoihin,

joka on kansanterveydellisenä uhkana samaa luokkaa kuin tuberkuloosi, sydäntaudit ja syöpä pahimmillaan.

Muutamaa vuotta myöhemmin Hesarin toimittaja kirjoittaa kolumnissaan näin.

Jos liikkuu Helsingin keskustassa viikonloppuna, ei voi juuri välttyä törmäämästä kaljapulloja heilutteleviin nuorisoporukoihin.

Nuoret, jopa lapset hoipertelevat pulloineensa kesätalvet kaduilla ja porraskäytävissä ja häiritsevät siivottomalla käytöksellään.

Myös tutkimusten mukaan suomalaiset teinit kuuluvat Euroopan ahkerimmin kännäileviin koululaisiin.

Mutta miksi?

Kun mä mietin tota aikaa, mä yritän miettiä, miksi me juotiin.

Tutkijat ja tilastot puhuu isoista asioista.

Kasvatuksesta ja lamasta.

Suomalaiset nuoret vietti Ysärillä enemmän aikaa kavereidensa kanssa kuin monet eurooppalaiset verrokkinsa,

ja vanhemmat rajoitti meidän aikatauluja meidän manneen Euroopan ikätovereita vähemmän.

Me kasvettiin vapaammin, tai ehkä meihin luotettiin enemmän.

Yhden selvityksen mukaan vain noin kymmenen prossaa lapsista ja nuorista vietti vapaa-aikaa perheensä kanssa,

ja vanhemmilla oli vain harvoin tapana rajoittaa nuorten menemisiä ja tulemisia.

Samalla lama-ajan leikkaus- ja niukkuuspolitiikka oli sysännyt vastuuta monista asioista,

yhteiskunnalta yksilölle, eikä työpaikoistaan taistelevilla vanhemmilla aina riittänyt aikaa ja voimia lasten hoitamiseen.

Kaikenlaisia tutkimuksia piisaa, mutta mä en itse keksi mitään muuta syytä kuin sen, että kaikki muutkin joi.

Että se jotenkin kuului asiaan.

Ja kun raviskalla oli kaikki muutkin, ja kaikki joi, niin piti juoda itekin.

Mä puhun tästä mun yläasteaikaisen ystäväni Hannen kanssa.

Me Hannen kanssa molemmat muistetaan bileiltojen sosiaalinen puoli.

Kaikkea raviskalla tapahtunutta puitiin, eikä mitenkään häpeille, vaan rintarottingilla.

Ja meillä oli niinä iltoina tosi hauskaa.

Niin, ja ne oli jotenkin semmosia itsestäänselviä juttuja.

Jotenkin jotain sen kummemmin ihmetelty, eikä ollut mitenkään pöyristyneitä, että toi on yrjös.

Vaan se oli ihan, sieltäkin kuului siihen, että no se nyt tällä kertaa on yrjös, tai nukku siellä, tai...

Siis se oli tavallaan se meidän Facebook, tai sosiaalinen media.

Ja se raviska, ja sitten ne asiat puitiin maanantaina koulussa, ja sitten taas tuli se uusi kerta.

Että kun ei tarvinnut pelätä mitään.

Että joku kuvaa, tai tekee susta jotain jonnekin.

Tai että sä katot Facebookista, että aah, no toi on tuolla.

Tai toi tekee tota, vaan sinne tuli kaikki.

Ja siellä se nähtiin, mitä kuukakin teki, ja sitten maanantaina käytiin läpi.

Ja tietenkin se liittyy aina nuoruuteen.

Ylilyöntejä ihaillaan, ja normien rikkojia arvostetaan.

Ja mä väitän, ettei se juominen ollut kellekään meistä ysärin teineistä, vaan jotain örvellystä.

Vaan myös ystävyyssuhteiden lujittamista.

Överiksi meneminen vahvisti sitä illan sosiaalista puolta, ja teki meistä entistä läheisempiä.

Kännissä pystyi kertomaan kaverille hankalista kotioloista, tai siitä, miten koulu saahistaa.

Mä avauduin mun kavereille parin kuun välein vaihtuneista ihastuksista.

Anssi, Jaakko, Jouni, Miika. Näiden nimien pallottelu oli mun lempiteema.

Kännissä tanssittiin, ahtauduttiin vessakoppiin yhdessä, halailtiin, ja oltiin varmoja siitä, että maailmaa auki just meille.

Ja aina pidettiin kaverista huolta.

Raviskalla illan peruskaava oli se, että me tytöt heiluttiin tanssilattialla pienissä ringeissä.

Ja pojat kiersi lattiaa ympäri tai hengaili sen laidalla.

Pojat puristeli meitä perseestä ohittaessaan, ja me oltiin ihastuksissamme, koska mun sukupolven tytöt varttu niin, että totta kai meitä puristellaan.

Oli selvää, että onnistunut hitaiden tanssiminen on sellaista, jossa poika panee kädet tytön perseelle, koska se tarkoitti, että tykkäs.

Joskus puristelu johti suuteluun tanssilattialla, tai herkkään hetkeen jossain sen laidalla.

Raviskalla yläkerrassa oli kutualue, jossa parit pussaili.

Siellä on moni saanut ensisuun.

Nämä muistot on tosi kollektiivisia, ja viime vuosina niitä on muistellut muutkin kuin me.

Mikko Jokipii on jalasjärveläinen elokuvan tekijä, joka on viime vuosina tuottanut tosta ajasta kaksi elokuvaa.

Ensimmäinen on nimeltään Mietaa, toinen Kasino, ja nimiensä mukaisesti ne kertoo Kurikassa sijaitsevasta Mietaan nimisestä tanssipaikasta ja Kauhajoella olevasta kasinotanssipaikasta.

Kasino-elokuvassa on kohtaus, jossa kokenut diskonkävijä kertoo vinkkinsä ensikertalaiselle.

Siellä vilkkuu perseet illemmasta. Ihan hyvää hupia, jos muuta kysytään.

Hupia ja hupia. Yksi mun ystävä muistaa elävästi yhden hetken raviskalta Ysärin puolivälistä. Näinhän kirjoittaa.

Mun mieleen on jäänyt elävästi etenkin yksi ilta, jolloin näin puolitutun tytön raviskan edessä olevassa pusikossa, mitä ilmeisemmin harrastamassa seksiä jonkun kanssa.

Harvaan kasvanut pusikko ei juurikaan heitä peittänyt, ja muistan kuinka häiritsevältä ja ahdistavalta näkyi tuntu jo tollon.

En tajunnut kuinka häiritsevä se oikeastaan oli. Oliko hyvin humalainen tyttö pusikossa omasta tahdostaan vai oliko kyseessä raiskaus?

Näkikö kukaan aikuinen, ja jos näki, puuttuko?

Tästä mä puhun myös vanhan ystäväni Hannen kanssa.

Että se ei ollut vaan sitä, että yksittäisiä ikäviä ihmisiä tai tapahtumia, vaan että se koko, niin kuin jos olisi mennyt sanomaankin jollekin, niin luultavasti reaktio olisi ollut se, että no mitäs, läksit.

Niin, luultavasti joo, kyllä. Ja kuinkakaan.

Niin se varmasti olisi ollut. Ja kuinka helposti sitä, niin kuin olisi mennyt sanomaan ees mitään. Vaikka ymmärtäisikin, että tästä voisi ehkä sanoakin jotain.

Kännissä tuli esiin muitakin tunteita kuin palava rakkaus luokkakaveria kohtaan.

Tammikuussa 1999 mä oon kirjoittanut päiväkirjaani näin.

Keikan jälkeen löysin Aan, ja se ilmoitti, ettei tiedä missä muut on.

Miettiin jonkin aikaa, ja löydettiin B, joka ilmoitti, että C on oksentanut puolitoista tuntia, ja että D on viillellyt ranteitaan.

Kaikenlaisen väkivallan uhka leijäili myös poikien ympärillä.

Raviska-aika liittyy teini-ikään ja sen valtaviin tunnemyrskyihin.

Eikä tunnemyrskyt ole vaan tyttöjen juttu, tietenkään.

Mun ala-astekaveri Miika muistaa, millaista se oli, kun tunteet otti murrosiässä vallan.

Miika kuvailee, miten siirtymä ala-asteelta yläasteelle oli tosi iso.

Annonpoika väitän olleeni, mutta sitten mulla oli kyllä se puoli, että alkoi pikkuhiljaa se sellainen kiukku ja viha nousemaan siellä taustalla.

Varmasti mä uskon, että se hormonit oli se, että kun ei niitä tunteita osannut käsitellä, epävarmuutta itsestä, omasta ulkonäöstä.

Jos se miettii sillä lailla, että silloin kun aloin raviskalla käymään, niin kaikki oli kauhean viatonta.

Se oli häkellyttävää ja innostavaa.

Ennen raviskalla käyntiä mä olin kerran alkoholia ottanut kolme pulloa vai neljän pulloa keskiulutta ja olin aivan hibrakas siitä.

Se oli jännittävää ja jotenkin hauskaa.

Sitten se alkoi menemään raviskan myötä vielä niin, että kun siitä tuli enemmän selkeästi humalahakuisempaa se juominen ja tällaista,

niin sitten se alkoi jotenkin tuntua, että se iloisuus ja kaikki katosi siitä matkan varrella myös siellä raviskalla käymisestäkin.

Osa ehkä sitä minuutta, että oli vähän sellainen vihanen tyypääntynyt.

Se tavallaan sellaista kivasta meiningistä muuttuu aikaisemmaksi karuksi mun mielestä.

Meillä päin iltoihin liittyy usein tappeleminen ja raviskan tappelut onkin yksi monien ydinmuistoista.

Pohjanmaalla siihen liittyi paikkakuntaidentiteetti.

Kauhajokiset, ilmajokiset, härmäläiset, nurmolaiset.

Eri paikkakuntien nuoret uhitteli toisilleen ja tappeli keskenään jostain mystisestä maakunnan herruudesta.

Tämä toistui kaikissa maakunnan nuorisodiskoissa.

Esimerkiksi Evijärven nuorisoseuralla oli härmäläisten nurkka, lavuolaisten nurkka ja kauhavalaisten nurkka.

Ja jos poikkesi oman paikkakuntansa reviiriltä, oli aina riski saada turpaansa.

Osittain uho oli isompaa kuin sen todelliset seuraukset.

Ja sitten toisaalta, siinä oli omaa suoraviivaisuuttaan.

Jos jotain kohdeltiin epäreilusti tai joku teki jotain oikeasti tosi vakavaa, niin muut nuoret kyllä puuttu siihen.

Ja me ollaan yläasteikäisinä oltu Raviskalla samaan aikaan, vaikka ei olla silloin vielä hyvin tunnettukaan.

Matista tuli aikuisena kriminologian tutkija, joka on tutkinut nuorisorikollisuutta.

Matin muistoissa vuostuhannenvaihteen Raviskalle tuli maakunnasta bussilasteit tai humalaisia nuoria rähisemään ja sekoilemaan lumihangessa.

Millä tavalla sä muistat sen aggression ilmenneen?

No, siellä oli hyvin paljon humalaisia nuoria.

Ja nyt puhutaan siis lähtökohtaisesti yläasteikä.

Ja ehkä varmaan ikähaarukka, jotain 13 ja 5-16 on ollut varmaan se pääporukka.

Ja sinne tosiaan tuli muualta porukkaa.

Ja kuitenkin koulussa kyllähän sitä puhuttiin, että sieltä on tulossa se ja se bussilasteellinen tappelemaan.

Ja näin, että se oli jo lähtökohtaisesti hyvin latautunut se sinne meneminen.

Ja osa siellä joi sitten, sehän oli myöskin sitä aikaa, että se ei ollut ihan, kun nuoret joi, niin aika moni joi myös ihan kirkkaita viinoja.

Että se ei ollut myöskään sellaista kevyttä nautiskelua.

Vaan se oli aika muista ryyppäämistä, se vuosituhannen vaihde ihan nuorisokulttuurinkin osalta.

Se oli tosi sellaista holtitonta se käyttäytyminen.

Kuka tahansa saattoi missä tahansa hetkessä tulla yhtäkkiä rähisemään siihen.

Että se ei ollut jotenkin sellaista hirveän hyvähenkistä tapaamista.

Sitten Matti mainitsee kiinnostavan asian.

Niin sanotun millennium piikin.

Kyseessä on parin kolmen vuoden ajanjakso vuostuhannen vaihteessa, kun nuorten tekemien henkirikosten määrä kasvoi ihan selvästi.

Jälkikäteen tutkijat ei ole.

Onko te löytäneet piikille mitään erityistä syytä?

Se vuosituhannen vaihde on ollut vielä tosi levotonta aikaa.

Meillä käydään tällä hetkellä hirveästi keskustelua nuorisosta, nuorisorikollisuudesta.

Ja ihmiset on tosi huolissaan siitä.

Ja mä en millään tavalla tarkoita alipelata sitä nykytilannetta tai sitä huolta.

Mutta silloin tuntui, että se ei ollut mitenkään samalla lailla läsnä se aikuisten huoli.

Tai se keskustelu ylipäätään, vaikka se koko meininki oli tosi levotonta silloin ja tapahtui paljon.

Sekä väkivallan puolelta, että oli siellä muutakin rikollisuutta nuorten keskuudessa.

Mä oon miettinyt tota tosi paljon.

Että vaikka meillä oli välillä tosi hauskaa, meille olisi voinut myös käydä tosi pahasti.

Ja osalle myös kävi.

Samaa oon miettinyt, Matti.

Että kyllä se tuntuu näin jälkikäteen, että kyllähän sen rajua on, kun miettii, kuinka nuoret, pienet ihmiset,

joi aivan käsittämättömiä määriä.

Että silleen, että siellä ei enempää sattunut oikeasti isoja vahinkoja, niin se on ihme.

Vaikka myös niitä tapahtui.

Osa muistoista haudattiin päiväkirjoihin.

Osa päätyi uutisiin.

Marraskuun viimeisenä viikonloppuna vuonna 2003 Hanna näiti odotti bussipysäkillä, että hänen tyttärensä palaisi Evijärven nuorisoseuran diskosta.

Hanna ei tullut pysäkille.

Eikä tullut kotiin aamullakaan.

Silloin Hannan äiti ja isä lähti etsimään tytärtään Evijärvelle.

Sinne Hannan elämä oli edellisenä iltana päättynyt.

Mä oon miettinyt Hannaa tosi paljon.

Oon miettinyt sitä, miten Hannan kuolema osuu just siihen kohtaan, kun meno oli tilastojenkin mukaan aika rajua.

Mutta ennen muuta mä oon miettinyt Hannaa 16-vuotiaana tyttönä.

Hanna oli sisko ja tytär, eikä mikään ajankuva.

Ja Hanna oli mennyt nuorisodiskoon juhlimaan ihan niin kuin meni.

Me kaikki muutkin oltiin menty jo vuosia ja vuosia.

Mikään siitä, mitä mä muistan, mikään siitä, mikä Hannan kuolemaa edelsi, ei tapahtunut tyhjiössä.

Mutta mitä aikuiset tästä kaikesta tiesi?

Sitä mä päätin lähteä Seinäjoelle selvittämään.

Seuraavassa jaksossa mä meen käymään raviskalla.

Mä haluun tavata muutaman aikuisen, nehän ne diskot järkkäs.

Ja erityisesti mä haluan tavata yhden eskoon.

Kuuntelit Helsingin Sanomien kolmiosaisen Ysärin Lapset-podcastin ensimmäisen jakson.

Podcastin kaksi seuraavaa jaksoa ovat kuunneltavissa ilmaiseksi Helsingin Sanomien sovelluksesta.

Mä olen toimittaja Laura Kangasluoma.

Jakson on tuottanut Meri-Tuuli Saikkonen ja leikannut Janne Elkki.

Kiitos kun kuuntelit.