Mikä meitä vaivaa?

Hyvää huomenta ja loppulamaa. Mä olen Pontus ja tämä on Mämmi, mikä metävaiva on uutiskatsaus, jotta tiedät mistä tänään ahdistutaan.

Mä olen valinnut tähän aamuun kolme uutista. Kerron ihan alkuun, miten joka puolella tulee turpaan.

Sitten puhutaan siitä, miten fasismin nousuun on turha ylireagoida. Lopuksi säätiedotus ja katukauppahinnat.

Mennään ensimmäiseen uutiseen. Näinä päivinä tuntuu, että meitä telotaan kuin siipikaria Atrian tehtaassa.

Mämmin toimittaja Veikka selittää, mistä on kyse.

Turpaan tulee ihan saatanasti. Suurvallat jakaa Eurooppaa keskenään ja oikeasta potki vähemmistöä ja tuhoaa työntekijöiden viimeisiä suojia.

Hallitus on ilmoittanut, että aikoo ratkaista yhteiskunnan kriisit kiihdyttämällä niitä ensisestään.

Palkkojen sijaan nostetaan ruoskaa. Valto- ja varaministerin mukaan tulevaisuus kuuluu niille, jotka kestävät ensisijaisesti.

Eniten kipua. Pääministerin sanoin, jokainen saa nyt olla oman elämänsä nyrkkeilysäkki.

Tämä johtaakin meidät toiseen uutiseen, eli fasismin nousuun, joka on siis täysin hallinnassa. Veikka?

Fasismin nousuhan on täysin normaali osa yhteiskunnan sykliä, vähän niin kuin kausi flunsi tai keväinen katupöly.

Kaikki tietävät, että sitä on liikkeellä, eikä siihen tarvitse reagoida.

Ekonomistien mukaan on aivan liian aikaista sanoa, voiko viimeisenkin demokratian loppuminen haitata talouskasvua.

Turvallisuusviranomaiset suosittelee kansalaisia ottamaan rennosti, aseistautumaan hampaisin asti ja ostamaan ylimääräisen paketin kierremakaronia.

Kiitos Veikka. Eli ei mitään syytä huoleen, paitsi jos sattuu kuulumaan johonkin ihmisryhmään, jonka olemassaoloa pidetään yhteiskunnallisena keskustelun aiheena.

Sitten säätiedotus. Veikka?

Alueelliset erot säätilassa on suuria.

Pääkaupunkiseudulle ennustetaan helmikuista helleaaltoa ja raikkuuroja, jotka koostuu sulaneista.

Jäätiköistä eroneista mikromuoveista.

Sen sijaan suuryritysten ja inflessereiden tileillä odotetaan aurinkoista veronkiertoa.

Lännessä matala palkkavyöhyke laajenee ja tuo mukanaan työmarkkinoita puristavan paineen.

Itä-Suomessa tunnelma pysyy sumuisana, eikä tulevaisuuden näkymiä ole.

Entä tuulet?

Tuulet puhaltaa vain oikealta.

Alemmissa kerrostumissa on havaittu äkillisiä myrskypuuskia, joiden seurauksena kymmeniä tuhansia ihmisiä on ajatunut köyhyyteen ja asunnottomuus on lähtenyt kasvuun.

Kuulostaa?

Kuulostaa varsin normaalilta helmikulta Suomessa.

Kiitos, Veikka.

Lopuksi katsaus katukauppahintoihin.

Späge on käytännössä jo ilmaista, Piri on romahtanut Femmaan viivalta, 0,1 peukkua maksaa 20 ja Subu on kohonnut lähelle 50.

Tämä oli Mämmi, mikä mitä vaivaa ilmainen uutiskatsaus.

Seuraavaksi mainoskatko.

Näyttääkö tulevaisuus epävarmalta?

Älä huoli, osta silmälaput.

Täydellinen ratkaisu, kun et halua nähdä mihin olla menossa.

Saata vielä kaikissa väreissä, kunhan ne ovat mustaan.

Väsynyt elämään, mutta liian kiireinen kuolemaan?

Kokeile Uupumus Plusaa.

Se yhdistää stressin ja allistumisen käteväksi paketiksi.

Tilaa nyt ja saat kaupan päälle syyllisyyden.

Tunnetko vielä rippeitä onnellisuudesta?

Älä huoli.

Uusi Työnhenki-sovellus auttaa sinua optimoimaan jokaisen hetken.

Muunna unesi mikrotuotannoksi ja perheen kanssa vietetty aika verkostoitumiseksi.

Työnhenki.

Koska elämä ilman tehokkuutta on resurssien tuhlausta.

Onko julkinen sektori liian kallis?

Kokeile uutta markkinavoimaratkaisua.

Se tuo samat tutut palvelut, mutta kalliimmalla ja vähemmillä oikeuksilla.

Nyt myös koulut ja terveydenhuolto saatavilla premium-tilauksena.

Muista, jos sinulla ei ole varaa, vika on sinun.

Jaksatko vielä välittää?

Uusi Apatiini-ravintolisä auttaa sinua hyväksymään kaiken.

Sisältää optimaalisen yhdistelmän turhautumista ja allistumista.

Ja no mitä näille nyt?

Voi tehdä asennetta Apatiini, koska systeeminen muutos on raskasta, mutta väliinpitämättömyys helppoa.

Tämä podcast on olemassa ainoastaan kuulijoidensa ansiosta.

Maksamalla pientä kuukausimaksua Patreonissa meidän uskollisimmat kuulijat pitää mikä meitä vaivaa podcastin pinnalla.

Jos sulla on mahdollisuus auttaa meitä, pyydän, että harkitit sitä vakavasti.

Tukijoiden ansiosta tämä podcast pysyy laadukkaana ja ilmaisena jokaiselle, joka haluaa sitä kuunnella.

Liittymällä Patreon-tukijaksi 5 eurolla kuussa pääset myös käsiksi meidän vuosien arkistoon.

Ja saat säännöllisesti uuden Patreon-jakson maksuttomien jaksojen ohelle.

Kiitos, että tuet meitä ja pidät tämän podcastin ilmaisena kaikille.

Tämä ääni lähtee Pontus Puna-Orovosta.

Vasta päätä vaikenee Veikka Lahtari.

Yhdessä me ollaan verinen sisällissota.

Eikö me Veikka tähän työllin kuulla puhua nyt, kun me ollaan yhteiskunnallisen lehden leivissä?

Oliko tämä tämä lehti, missä on nämä kirjaimet KU?

Joo, KU. Sehän ei tarkoita siis Kalmarin unionia.

Se voi tarkoittaa...

Kaikki uusiksi podcastia, joita suosittelen kuuntelemaan.

Se voi tarkoittaa myös kriittinen uusinta videouutiskatsausta, jota voi katsoa YouTubesta.

Mutta ennen kaikkea se tarkoittaa kansan uutista, jonka kanssayhteistyössä tämäkin jakso on tehty.

Ja nyt mä ehdottaisin, että koska tämä KU.fi-lehti...

Meillä on nyt siis tosiaan yhteistyöhankkeena.

Mä tulkitsen niin, että...

Ideana on saada KUlle lisää tilaajia ja sitten sulle ja mulle veikkaa elantoa pöytään.

Mutta sen lisäksi ideana on ehkä kasvattaa jotain pienen pientä yhteistä voimaa.

Jotain tällaista yhteiskunnallista ajattelua.

Nyt kun käsillä on tämmöinen kusarin numero, jossa on aika täyslaidellinen maailma tämänhetkiseen tilanteeseen.

Mä ehdotan tehdä tämmöinen pieni lehdistökatsaus.

Pontissa oli aivan...

Vipinöissä tällä viikolla, kun sundeltiin jaksoa.

Joskus voin kertoa näin kulissien takaa, että joskus nämä yhteistyöt on vähän semmoista, että ei nyt oikein jaksaisi.

Vähän silleen, että no niin, että kehotaanpas nyt tätä vitun paskaa näytelmää jostain Kokkolan Kakkala-teatterista.

Mutta tällä kertaa Pontissa oli silleen, että nyt on kyllä...

Voisin niin monta juttua, mitä voisin kehua tässä näin.

Anna palaa sitten.

Musta tuntui melkein, että mä löysin...

Omat ajatukseni, kun luin lehteeksi.

Se on Pontuksen isoin kehu oikeasti.

Se on itsellinen, joka ei muista välitä.

Mutta silleen mä muistan, että kerran kun mä kirjoitin Voimaa-jutun perustulosta, niin sitten sä oot silleen, että mä oon kirjoittanut tuon saman jutun.

Kyllä täällä viisari värähtää jo lukiessaan.

Mä muistan, kun sä kerran postasit Seutu, joka ei ole paikkakirjasta, erää koira-sitaatin.

Sitten mä kommentoin siihen ajalle, että hei.

Mä postasin tämän saman jutun.

Ja Twitterin päiviä sitten.

Niin, ja olit aivan innoissasi.

Mutta anna tulla.

Joo.

Ensinnäkin kansanuutisissa on Toivo Haimin tekemä haastattelu tämän podcastin ystävästä tutkija Antti Tarvaisesta.

Haastattelu koskee siis Antin asiantuntija-alaa, eli Gaasan tilannetta ja Israelin politiikkaa.

Ja tässä haastattelussa Antti Tarvainen sanoo, että

Nyt ei näytä siltä, että Hamasia saataisiin mitenkään poistettua Gaasasta.

Vaikka itse asiassa päinvastoin Israelin aloittaman Gaasan sodan jälkeen Hamasiin on liittynyt noin 15 000 uutta taistelijaa.

Ja nyt ehkä tässä vaiheessa pitää ymmärtää, että vaikka me ei ollenkaan pidetä Hamasista,

tai riippumatta siitä, mitä mieltä me oltetaan Hamasissa, niin se näyttää olevan osa palestinaista yhteiskuntaa.

Ne on siellä. Niiden kanssa on pakko toimia ihan yhtä lailla kuin on pakko toimia Israelin hallituksen kanssa,

vaikka ei niistäkään pidetä.

Ja sitten Antti huomauttaa edelleen, että myös Israelin perustamista edellis-sionistiset järjestöt,

jotka käytti terroria aseena ihan niin kuin Hamas on käyttänyt.

Mutta terrorismia käyttävät liikkeet pystyy muuttumaan, on pystynyt historiallisesti muuttumaan,

jos niillä on oikeat reunaehdot sekä keppiä että porkkanaa.

Nyt palestinalaista on saanut aika paljon keppiä, mutta ei sitten oikein porkkanoita tai porkkanaa ollut vääränlainen.

Kun taas Israel on saanut pelkkää porkkanaa.

Eikä lainkaan keppiä.

Ja Antti vielä loppukanetoi, että suurin väkivallan ongelma palestinan alueella ei tietenkään ole palestinalaista,

vaan Israelin valtion harjoittama terrori.

Ja sitten Gaasa ei ole mikään humanitaarinen kysymys, vaan poliittinen kysymys.

Jälleen kerran Antti Tarvaiselta hyvä suomaus siitä, mitä Gaasassa ja Palestiinassa ja Israelissa on meneillään.

Joo ja siis ehkä, no Antti tietenkin tämän tietääkin, mutta tarkennuksena, että kyllähän se ihan semmoinen

sionistinen terrorismi ja terrorismit on jatkunut Israelin valtion perustamisen jälkeenkin.

Sitten haluaisin nostaa esiin Noora Kotilaisen tekstin.

Ja Noora on nostanut aikaisemminkin Pusari-yhteydessä, mutta nyt Noora Kotilainen kirjoitti kolumnin maanpuolustuskurssista,

joka on hyvin erityinen tämmöinen suomalaiskansallinen armeijan propagandaväline, jossa joukko elitin jäseniä tai elittiin

tulossa olevien, menossa olevien ihmisten jäseniä ja mitenköhän tuohonkin meni.

No anyway, joukko ihmisiä, joilla on jotain vaikutusvaltaa ja näkyvyyttä, niin lopettaa kaiken arkielämänsä kuukaudeksi

ja elää sitten armeijassa ja ryhmäytyy ja tulee hyvin myötämieliseksi yleensä Suomen puolustusvoimien kohtaan.

Noora Kotilainen kirjoittaa, että

Miksi suomalaiset rakastavat sotavoimien indoktrinaatioapparaattia ja

antautuvat intomielin kohteeksi vaikuttamiselle, joka toisessa kontekstissa näyttäytyisi aivopesukoneistona?

Kurssin asema liittyy sotilaallisten hyveiden ja käytäntöjen psykologisesti taidukkaaseen hyväksikäyttöön

ja kansalliseen kulttuuriin, jossa kotikasvuinen militarismimme on kyseenalaistamisen yläpuolella.

Edelleen huomautetaan, että toi maanpuolustuskurssi muodostaa poikkeustilaan ja monelle myös ensikosketuksen

kurinalaiseen hierarkkiseen armeija-elämään ja sitten armeija-tekijänä.

Sitä, mitä se osaa, eli ryhmäyttää ja synnyttää yksikön, jonka keskiössä on tämmöinen yhteenkuuluvuuden yksimielisyyden tunne

ja ehkäpä siitä sitten valuu tällaisia puolustusvoiman myönteisiä näkemyksiä yhteiskuntaan.

Tähän haluan huomauttaa perään siitä, että on yksi asia miettiä sitä, että mitä tavalla Euroopan puolustusta pitää nyt järjestää

ja vahvistaa, kun Venäjän uhka ja Yhdysvaltojen uhka on mikä on.

Mutta sitten on toinen asia miettiä, että mitä tästä kaikesta militarisaatiosta seuraa ja mitkä on se rajat ja mitä meille jää puolustettavaksi,

minkälainen yhteiskunta meille jää puolustettavaksi, että joidenkin pitää sitäkin pitää silmällä ja nyt tuntuu, että tämä puoli puuttuu keskustelussa kokonaan.

Tuo maanpuolustuskurssi on tosi onnistunut lobbauseffortti, että ne bussittaa kansanedustajat eduskunnan edestä ennenkin varuskuntiin ja majoittaa ne sinne kuukaudeksi.

Tämmöistä tietysti se edellyttää niitä valtavia resursseja, mitkä puolustusvoimilla on.

Niillä on todellakin valtavia resursseja. Jos jollekin on Suomessa, niin puolustusvoimilla.

Älä nyt vaahtoa sille. Mutta vaan ideana kannattaisi varmaan järjestää tämmöisiä erilaisia vähän tämmöistä ryhmäytymistä ja mukavia kokemuksia tuottavia kursseja ja tällaisia, jos haluaisi omiaankin asioitaan edistää.

Mielestäni siinä on aina semmoinen vähän hankala viba.

Jos on vaan silleen, että noi tekee onnistuneita operaatioita, jotka vaikuttaa kansanedustajien ajatuksiin, että ne pitää tuoda julkisuuteen, että ne tekee noita operaatioita.

Niin siis se on tavallaan totta, mutta sitten, että jos haluaa itse vaikuttaa jotakin, niin pitäisi pystyä tekemään jotain.

Ei nyt tietenkään samaa, koska ei ole niitä samoja resursseja, mutta jotain vaikuttavaa tai muuta.

Eli Hakaneimen torilta ajetaan ensi kesänä alempapyörällä ihmiset vaivakurssille Lymyyn.

Ja siellä sitten...

Juodaan kombuchaa ja...

Niin, että silloin, kun joku uudelleen henkeen herätetty IKL järjestää jotain muilutustyöpajoja tai jotain tällaista, niin sitten me viedään viisi vasemmista kansanedustajia Lymyyn syömään krustipataa.

Joo, tämä voisi olla.

Sitten nostan esiin Tatu Ahposen esseen tekoälykauhistelusta.

Pointti on se, että tekoälykauhistelu on osa tekoälyhypeen lietsomista.

Eli tämä jatkuva puhe siitä, että kohta on joku singulariteetti tai joku pahantahtainen tekoäly katoaa ja niin edelleen, niin se itse asiassa...

Ohjaa meidän huomiota ja libidoa siihen tekoälyyn ja saa panostaa entistä enemmän.

Ja sitten kuulostaa hyvin tutulta tai siis meidän internetkirjan mukaiselta Tatun linjaus siitä, että tekoälyyn liittyvät ongelmat on kapitalismin ongelmia.

Ja tekoälyhän kehitetään tällä hetkellä sitä halinnoivien yhtiöiden voitteen maksimoimiseen eikä mitään yhteistä hyvää varten.

Ja niiden firmojen omistajille tästä on tällä hetkellä eniten...

Eniten hyötyä ja sitten näillä opeilla luotu tekoäly, niin se mitä se tekee, niin toteuttaa rajoittamatonta kapitalismia.

Käytännössä se betonoi tietyt kapitalistiset mekanismit myös sinne tekoälyn rakenteisiin.

Sitten vaaliko sinulla Veikka tähän?

No ei siis vaan silleen, että musta tämä Sam Altman, tämä Open AI, ne itse asiassa GPT-kehittäjän toimitusjohtaja hyvin avoimesti itse myös lietsoi tätä tekoälykaukistelua koko ajan.

Että se on silleen, että emme voi rejoukastaa tätä uusinta.

Joo, mutta toivotaan, että ihmiskunta on pian valmis sitten.

Kohtaamaan chattibotiin, joo.

Keskruun kirjoitti jutun Suomen työttömyydestä, jonka pointti on, että viimeksi kuluneiden kahden tai kolmen vuoden aikana EU-ssa työttömyys on ollut ennätyksellisen matalaa.

Mutta Suomessa jotakin on toisin.

Suomessa tämmöinen kausitasoitettu työttömyysaste, niin joulukuussa 8,7 prosenttia, niin se oli siis EU-maiden kolmanneksi korkein työttömyysaste.

Ja korkeammalla oli Espanjassa ja Kreikassa ja sitten Suomen kolmasena työttömyysasteessa.

Ihmisen parin vuoden ajan Suomen työllisyyskehitys on eriytynyt muusta euroalueesta.

Ja täällä on moniakin selityksiä.

EKP-raha-politiikka, tietysti siis korkeat korot, jotka Suomessa vaikuttavat erityisesti asuntolainoihin ja rakentamiseen voimakkaammin kuin muualla.

Ja sitten Venäjä-pakotteet on myös osunut Suomen talouteen kovemmin kuin muihin maihin.

Mutta myös Orpon hallituksen leikkaukset on vaikuttanut tähän työttömyyteen, koska ihmisten ostovoima on laskenut sitä kautta.

Ja Elias Kroon vielä huomauttaa, että viimeaikaisessa työttömyyden kasvussa on sellainen kiinnostava ilmiö, että se on koskettanut naisia huomattavasti enemmän kuin miehiä.

No lopuksi nostan vielä esiin tällaisen Arto Huovisen, siis ulkopoliittinen juttu, mikä menee vähän spekulaation puolelle.

Arto Huovisen on siis kansanuutisten entinen ulkomaan toimittaja, jolla on todella tietosanakirjamainen tietämys maailmanpolitiikasta.

Käy läpi erilaisia skenaarioita siitä, että nyt kun Trumpin taustajoukot on ryhtynyt tällaiseen projekti kolmas kausi tyyliseen toimintaan, että nyt miten saataisiin Trumpille kolmas kausi, niin siihen on erilaisia spekulatiivisia mahdollisuuksia.

Esimerkiksi se, että Trump yksinkertaisesti jatkaa presidenttinä, esimerkiksi julistamalla poikkeustilan ja jättämällä sen voimaan ja jatkamalla vain presidenttinä.

Esimerkiksi se, että ei luovuta valtaansa kautensa jälkeen.

Tai ehkä Trump kohaa varapresidentiksi ja sitten nousee sen paikalta varsinaiseksi presidentiksi. Se saattaa olla teknisesti juridisesti mahdollista, se on kiistanalaista, mutta periaatteessa.

Tai ehkä siinä installoidaan joku toinen hahmo sitten joku Trumpin manttelin periä presidentiksi.

Tai katsotaan missä jamassa se maa on edes kahden vuoden päästä, että tuleeko kuinka reiluja vaaleja sinne.

Tuohon aiempaan, kun mainitsin tästä sianistisesta terrorista, niin en saanut oikein ihan siinä hetkessä kaivettua muistasta, että mistä olin puhumassa.

Mutta tämmöinen patriarkkojen luolan verilöyli tapahtui vuonna 1994 ja sen takia haluaisin nostaa tämän erityisesti, että tässä siis kuoli 30 rukoilijaa.

Tämmöisessä moskejassa tai rukoustilassa.

Ja se tekijä oli tämmöinen Baruch Goldstein, sianistinen terroristi.

Ja Israelin siis tämä kansallisen turvallisuuden ministeri Itamar Ben-Gvir, joka siis tosin on lähtenyt hallituksesta puolensakaassa tammikuussa, niin hän on siis pitänyt muun muassa tämän tyypin kuvaa seinällään.

Ja useassa otteessa ilmoittanut, että se on hänen henkilökohtainen sankarinsa, että tavallaan tämä terrorismiyhteys on olemassa sinne ihan hallinnon.

Huipulle saakka.

Mitäs sulle, Leikka, kuuluu tänään?

No, tietysti tänään kuuluu tätä tunteen ja järjen välistä peitsen taittoa.

Kumpi on voitolla tänään?

Mä oon herännyt tänään 5.45.

Ketjureaktio alkoi siitä, kun vauva heräsi.

Sitten heräsin minä ja sitten heräsin puoliso.

Sitten puoliso oli silleen, että voitko olla vauvan kanssa, niin minä voin nukkua.

Sitten minä olen ollut vauvan kanssa.

Eli vauvan tunteet on voitolla?

Vauvan tunteet on aina keskiössä.

Se on todella, minusta, käyttää sellaista emotionaalista väkivaltaa ja keskittää omat tunteensa.

Ei tule yhtään järkiargumenttia vauvalta sieltä, että pelkkää emotionaalista vetoamista tunteisiin.

Joo, mutta siis järki- ja tunnepuhe on nyt mikrotrendannut tuommoisessa vasemmistolaisessa puheenavaruudessa,

koska Anna Kontola on julkaissut uuden kirjan, Kadonnejärjen metsästys.

Anto siitä syksyllä haastattelun kansanuutisille.

Tämä ei ole nyt enää sitä kansanuutista yhteistyöosuutta.

Tästä ei makseta.

Tämäkin aihe tulee kansanuutisista.

No, minkä sä teet, minkä sä teet.

Tässä haastattelussa ja sitten tuon kirjan esipuheessa käsitellään Kontolan tällaista yleistä biifiä sen kanssa,

että yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut tunnevetoiseksi,

eli se keskittyy siihen, että miltä asiat tuntuu ihmisistä, mitä ihmiset tuntee,

ja se, minkä kustannuksia tämä tapahtuu, on toisaalta se, että mikä aiheuttaa nämä asiat, mikä aiheuttaa ne ongelmat,

jotka sitten näkyy ihmisten tunteissa, ja sitten toisaalta, että mitä niitä ongelmia voidaan ratkaista.

Ja muista hiukan hauskasti Kontola myös tuossa haastattelussa muun muassa sanoi,

että ihmiset ovat jopa loukkaantuneet minulle, kun he ovat kertoneet minulle, miten pahalta jokin tuntuu,

ja olen ehdottanut heille käytännöllisiä ratkaisuja näihin asioihin.

Mä voin niin kuvitella tuommoisen tilanteen, missä joku on silleen, että on aika paha olla,

että oletko kokeillut teräpiä, tai oletko miettinyt, että ehkä voisimme hieman näitä tukia muokata.

Ehkä sitten enemmän niitä tukia tässä tapauksessa,

jos terapia-yhteiskunta on se ongelma.

Mutta siis tässä haastattelussa kirjan esipuheessa korostuu tämmöinen terapia-yhteiskunta-kehitys,

mistä siis ollaan tietysti tässä podcastissa puhuttu aika tavalla.

Muun muassa meillä on yksi jakso, kun terapia-yhteiskunta haluaa asiaa,

mutta sitten ollaan puhuttu siitä terapeuttinen valtakirjasta,

ja sitten ollaan puhuttu Eva Illusista, että yhteiskunnallisiin ongelmiin tässä terapia-yhteiskunta-teesissä

ajatellaan silleen, että nykyään yhteiskunnallisiin ongelmiin suhtaudutaan yksilöiden psyykkisinä

ongelmina, jotka voi ratkaista asennekassatuksella ja keskusteluinterventioilla.

Ja toisaalta myös ihmiset mieltää itse omat asiansa ja ongelmansa nimenomaan

terapeuttisessa kehyksessä.

Ja tämä tavallaan terapeuttinen valto on myös sellaista pehmeää vallankäyttöä,

missä voidaan muokata ihmisten sieluja ja saada ihmiset harrastamaan tämmöistä itseanalyysiä

ja selittämään myös omia asioitaan ikään kuin tällaisten,

ehkä enemmän tunnevetoisesti kuin yhteiskunnallisia kehityskulkuja,

tarkastelemalla.

No joo, mutta sitten tosiaan Kontola korostaa sitä, että ihmisten tunteiden korostus

on valunut yhteiskunnalliseen keskusteluun ja silloin se, että miltä asiat tuntuu,

nousee sen rinnalle ja ohi, että miten niitä voisi muuttaa.

Että se ei ehkä ole enää keskiössä.

Ja hän korostaa erityisesti sosiaalista mediaa tällaisena paikkana,

jossa ihmiset vatvoo loputtomasti omia kokemuksiaan,

mutta ei pääse jotenkin koskaan niiden asioiden muuttamisen äärellä.

Tai ratkaisujen äärellä tietyllä tavalla.

Ja sitten vastaavaa näkökulmaa on nostanut esiin muun muassa myös Emilia Männyväli,

eli Kusarin yksi toimittaja ja kirjailija.

Ja mä yritän nyt tehdä sillä tavalla, mikä mun mielestä,

mä ajattelen, että hyvän tavan mukaista mun mielestä on,

että jos yrittää kritisoida jotain teesiä,

että yrittää kritisoida vahvaa versiota siitä teesistä.

Eli ymmärtää, että mitä tässä ajetaan takaa ja mikä tässä on ymmärrettävää ja mielekästä.

No mun mielestä ymmärrettävästi,

että tämmöinen terapia-yhteiskuntakehitys on tosiasia.

Tämmöinen yksilöllistävä valta, joka siirtää fokuksen ihmiseen yksilönä

ja ihmisen tunteisiin ja ihmisen jotenkin sellaisen tavallaan itsekehittämiseen.

Että yhteiskunnallisessa ja poliittisessa puheessa korostuu yksilötarinat

ja erityisesti somessa korostuu ja algoritmisesti vahvistuu voimakkaat eleet ja reaktiot.

Ja yhä enemmän me tavallaan nähdään ikään kuin se poliittinen,

liikka myös esitettynä sellaisena reaktioina erilaisiin poliittisiin päätöksiin.

Aika tyypillinen sellainen poliitikon kannanotto tänä päivänä.

Joku vähän sellainen tilanteeseen sopiva emootiota esittävä valokuva

ja sitten sellainen selostus siinä alla, että olen todella järkyttynyt.

Petteri Orpo on päättänyt leikata kolme euroa perhevanhempainvapaista kuukaudessa

ja se kolme euroa voi tarkoittaa kahta jakkimakupalaa vanhukasta.

Itse rakastan niitä.

Mä oon siis ite nyt vanhempainvapaana, niin mulla on oikeus sillä klaimata tämä vitsi.

Joo, mä sanoisin, että tämä tunteisiin keskittyminen on mennyt myös esimerkiksi taidealalla välillä

aika voimakkaasti tulee meille yksi kaveri, joka oli isossa taideproduktiossa mukana

ja sitten valitti, että siellä jatkuvia työpajoja siitä, että miltä osallistujista tuntuu minäkin päivänä

ja sitten ei tehdä sitä itse asiaa, vaan puhutaan, vatvotaan tunteita.

Se ei lopulta edistä aina sitä itse tekemistä.

Ehkä tuossa on sama, että huomio menee niihin tunteiden vatvoimiseen

ja sitten se joku seurausasia tai joku päätösasia tai joku mekanismi jää sitten vähemmällä.

Niin tavallaan siinä on jotenkin sellainen, no tavallaan sitä voi saada antikausaaliseksi lähestymistavaksi,

että ei katsota sitä, että mikä aiheuttaa tämän tilanteen ja näin ollenkaan.

Ei ollenkaan pitää sitä yllä, vaan katsotaan vaan ikään kuin sitä, että mikä on se kokemus siinä hetkessä.

Ja tota, no sitten jos kysyy, että no mikä tämmöisessä tarkastelussa sitten vaatisi mun mielestä tarkentamista,

niin tietenkin mun mielestä Skontilla on varsinkin siinä kirjan esipuheessa se erityisesti fokusoituu

tällaiseen ikään kuin klassisen retoriikan eri aspekteihin, joissa ikään kuin tunne on yksi osa

hyvää retoriikkaa, mutta sitten, että semmoinen järki-argumentaatio on myös keskeinen pilari ja tavallaan,

että Skontilla yrittää sitten tässä kirjassa myös itse ikään kuin esimerkillistää sitä, että mitä on hyvin rakennettu argumentaatio.

Mutta jotenkin sitten toisaalta hän käsittelee sitä, että miten tämmöinen jako järkeen ja tunteisiin on usein

vähän niin kuin keinotekoinen ja sitä on niin kuin kritisoitu myös tavallaan sellaiseksi vähän niin kuin patriarkaaliseksi,

että ikään kuin siirretään tunteet yksityisesti.

Ja sukupuolistetaan ne niin kuin naisille ja sitten järkeä on niin kuin miesten asia.

Mutta sitten mun mielestä kuitenkin tuossa tavallaan niin kuin tässä kritiikissahan edelleen musta ei täysin pääse siitä niin kuin jaattelusta itsestään niin kuin eroon.

Että järkeä ja tunteet on vähän niin kuin semmoisia, ne on kuitenkin kaksi komponenttia, jotka voi esiintyä yhdessä, mutta ne on kaksi erillistä komponenttia.

Ja sitten mun täytyy sanoa, että mä itse tässä niin kuin filosofisesti näen asian silleen aika eri tavalla, että mä ajattelen, että kaikki ihmisen toiminta,

on affektiivista, jolloin tarkoitan sitä, että ihmisellä on jotain sellaista niin kuin voimaa, siis niin kuin joka me tulkitaan erilaisiksi niin kuin kulttuurisesti erotelluiksi tunteiksi,

mutta tavallaan, että on joku semmoinen niin kuin työntövoima, joka synnyttää meidän toiminnan, joka on se niin kuin toiminnan moottori.

Ja myös se, että ottaa tämmöisen rationaalisen asenteen ja tarkastaa sillä maailmaa, niin se rakentuu eräänlaiselle hyvin arkiselle niin kuin,

tämmöiselle affektiiviselle suhteelle maailmaan. Sillä, että jotta voi toimia rationaalisesti, täytyy olla joku työntövoima toimia rationaalisesti.

Jotenkin värittynyt.

Niin, että ei ihminen huvikse ota sitä suuri osa asiaa käteen, jos nyt näin voi muotoilla.

Esimerkiksi pitää olla uteliaisuutta tai pitää olla vallanhaluaa tai jotain tällaista, mikä motivoi sitä niin sanottua rationaalisuutta.

Hyvä, hyvin tarkennettu. Ja tosiaan rationaalinen argumentaatio on myös, tai niin sanottu rationaalinen argumentaatio,

on aina myös affektiivista, usein myös todella ilmeisellä tavalla, että vaikka ihmiset peittäisikään sen pohjan siinä oman tuntemisen järjestelmässä,

siis nyt ihan tällaisessa hermo-yömässä järjestelmässä, niin usein se on jotenkin silleen, että minä ainakin olen kaikkein rationaalinen silloin,

kun olen ihan vitun vihainen ja riitellen puoliseni kanssa. Niin silloin lähtee kyllä hyvät argumentaatioketjut erittäin perustellut silleen,

että no musta vaikuttaa siltä, että sulla on nyt tässä tämmöinen, voisinko sanoa ad hominem-tyyppinen virhe,

että se näin, että syytät minua ja itsehän sitten paskaa tätä.

Tästä tulee mieleen myös semmoinen, en tiedä oliko keksitty, mutta tämmöinen screencap jostain somekeskustelusta,

missä joku mies oli silleen, että kerro mulle, että pidätkö sä Israelia vihollisena, ja jos pidät, niin minkä takia,

ja sitten palestinainen vastaa, että no joo, Israel poimitti mun koodin, että kyllä mä pidän sitä vihollisena.

Sitten se mies on silleen, että no kuulostaa siltä, että sä vetot emootioihin, että selitä, minkä takia Israel on vihollinen.

Joo, hyvin järkevää keskustelua.

Mutta toisin sanoen, musta on harhaanjohtavaa ja yliyksinkertaistavaa esittää, että järjellä voitaisiin korvata tunneilmaisu.

Ennemmin on ehkä kyse siitä, että tämä nykyinen tunnepuhe ei ole päätös- tai tietyllä tavalla politiikka-orientoitunutta,

siis tämmöisten ratkaisujen mielessä.

Mutta sitten mun mielestä hyvä kysymys on myös se, että kenelle me nyt tässä ollaan ehdottamassa,

että siirryttäisiin takaisin näihin klassiseen retoriikan ihanteisiin ja hyvin rakennettuihin päättelyihin,

että kun mä ajattelen, että se poliittinen retoriikka ja sen kehitys ja tavallaan, että me tullaan tähän tilanteeseen,

missä meillä on näitä terapeuttiville ja Sebastian Tynkkysen ja Jani Mäkelöitä, jotka kiihdyttelee ja tykittelee,

niin mä ajattelen, että se poliittisen retoriikan kehitys on kuitenkin niiden media-yms-ehtojen sanelemaa, jotka on meidän ympärillä.

Eli tavallaan, että me ei vaan sanoisi se Sebu Tynkkysen, että puhu järkeä, mutta ei sen kannata, ei kenenkään kannata tai ei ole mitään sellaista,

ei ole mitään sellaista tavallaan, kun politiikassa ideana kuitenkin aina voittaa.

Politiikassa on kyse panoksista ja tuotoista ja jos tietty retoriikka toimii, niin sitähän sitten käytetään.

Ja mä luulen, että siis ihan silleen, että se varmaan se klassinen retoriika, että ehkä se on sitten kehittynyt tietyissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa,

joissa sen tyyppinen retoriikka on tuottanut oikeanlaisia tuloksia poliittisesti.

Niin sillä, niin kuin me aiemmin käsiteltiin tässä podissa terapeuttivilleen, niin tavallaan mä pyrin sillä käsittelemään,

täytyy myös osoittamaan, että tällaisella lyhyen tähtäyksen tunnefokukselta ei oikein pääse enää pakoon,

mutta sitä voi tietysti yrittää muokata ja shiftailla ja kokeilla jotenkin silleen, että miten se toimisi mulle

tai miten tämä iskevä retoriikka voisi jotenkin palvella tämän toisia tarkoituksia.

Mutta mun on tosi vaikeaa nähdä, että me palattaisiin johonkin puhtaaseen järkeen.

No mitä jos palataan puhtaaseen järkeen, mutta maailma ei välitä siitä?

Niin no se on se pointti.

Se on se perus, tai tavallaan vaan yritän tiivistää sen, mitä sä sanoit, tai ehkä

tarkoitit just, että sitten kun on niitä hyvin perusteltuja logisia päättelyketjuja, niin

mitäs jos äänestäjät ei välitä niitä, mitäs jos Venäjän panssarivuorot ei välitä niistä,

mitä jos niiden päättelyketjujen yli kävellään, tai ne vaan herätä mitään, ne johda

mitäs sitten, että pitäisi ehkä olla jotain muutakin.

Ja sitten jos puhutaan jostakin palaamisesta tällaiseen, niin tulee mieleen, että nyt on

mä oon nähnyt monessa lähteessä ja kuullut monessa podcastissa amerikkalaisessa

varsinkin tällaisesta esimerkistä, että muistaakseni Abraham Lincolnin kampanjan

aikana järjestettiin tällaisia väittelytilaisuuksia, että Lincoln ja sen vastaväittäjä, niin ne

molemmilla oli avauspuheenvuoronsa joku sanotaan kaksi tuntia aikaa, ja sitten sen lisäksi

niitä oli tunnin vastauspuheenvuorot, niin kuin toistensa puheenvuoroja, ja ihmisillä oli

joku koko päivä.

Juontaja Erja Hyytiäinen Keskittymiskykyä kuunnella tällaista poliittista debattia, ja sitten jos katsotaan

jotain 1800-luvun poliittista lehdistöä, niin eihän siellä kauheasti mitään kuvitusta ole, että se on

pienellä, monella palastalla pienellä fonttikoilla täyttötykitystä, ja sitten usein vedotaan, että

tämä on se, että ihmiset pysty keskittyä, ihmiset puhuu järkeä ja kuunteli järkeä, että me pitäisi

palata tähän, niin sehän oli aikamoisella vaivalla aika pienelle ihmisjoukolle tuotettu tilanne,

niin kyllähän voidaanhan me tuottaa uudestaan sellainen tilanne.

Mutta se vaan vaatisi ihan toisenlaisen maailman toisenlaisina medioineen kuin mitä meillä nyt tällä hetkellä on,

ja yhtä lailla siinä oli ne työntövoimat taustalla sitten, mutta niihin työntövoimiin vaan käytiin käsiksi

sitten eri tavalla kuin tällä hetkellä käydään jossakin TikTokissa tai X:ssä.

Jussi Latvala: Sellainenkin asia liittyy tähän, että miltä asiat tuntuu, niin mä tavallaan koen, että mun ja

sumpu on tossa, osa meidän semmoista poliittista työtä on myös ollut korostaa ja tuoda esiin sitä, että

miltä asiat tuntuu ja että se on oleellinen tekijä politiikassa, tavallaan myös semmoisissa poliittisten vaihtoehtojen rakentamisessa.

Että ei ainoastaan se, että miten hyvin perusteltu tää meidän vaihtoehtomme on, vaan etenkin se, että pystytään tuottamaan sellaisia

kokonaisvaltaisia kokemuksia ja elämisen tapoja, jotka on mielekkäitä ihmisille. Ja tavallaan toisaalta me ollaan myös esitetty

paljon kritiikkiä sen tyyppistä kirjoittamista, journalismia ja tiedontuotantokohtaa, joka ei ole kiinnostunut ihmisten kokemuksista, vaan ikään kuin lyö päähän

jollain sellaisena tilastofaktalla, joka on tosi kaukana siitä eletystä todellisuudesta. Että mun mielestä se on tavallaan ehkä, sitä voi ajatella

jotenkin ehkä semmoisena antropologisena etnografisena ja sitten jotenkin tämmöisenä eksistentiaalifilosofisena pointtina myös sitä tunnekokemusten korostamista.

Joo, faktat ja logiikka on, niiden tie on hävinnyt politiikassa ja tämä ei muutu miksikään, vaikka kuinka paljon vaatisi järjen paluuta. Ehkä just

taiteen ja psykoanalyysin ja vaikka surrealismin keinoin on mahdollista päästä käsiksi siihen, että miten Trump esimerkiksi tai ääriäköisesti muuten kapturoi monien ihmisten kokemuksen siitä, että miltä tämä maailma tai tämä yhteiskunta tai oma luokka-asema tällä hetkellä tuntuu.

Toisaalta se lupaus myös lopettaa inflaatioon.

Ei saa sitten toisten poliittisten liikkeiden lupauksista, niin sekin on joku havaantio, jolla voisi tehdä jotain, jolla pitäisi tehdä jotain.

Mutta yksi tapa suhtautua tähän järjennetunteen vastakkainasetteluun olisi ajatella David Hyumin tavoin, että järki on itse asiassa yksi tunteen muoto ja tunteen passioiden orja.

Jos ei olisi näitä ihmisenä tai eläimenä olemisesta, jos ei olisi näitä, se olisi hyvin erilainen olemisen tapa sitten, jota meillä ei ole, ei ainakaan kokemusta sellaisesta.

No tunteet on yhtä lailla, tunteet liittyy haluihin, ne on seuraavista haluista myös, siis vaikka se, että ihminen haluaa jotain ja ei saa sitä tai ei pysty kohtaamaan haluaa, niin tämä johtaa hankaliin tunteisiin tai jotain tällaista, niin joo, mutta tunteet on myös yksi järjen muoto siinä mielessä, että tunteet on tiedon käsittelyä, tunteet tuo ihmiselle tietoa omista prosesseista, ruumiillisista prosesseista ja omista kyvyistä ja erilaisista kohteista.

Mutta sitten olipa kyse tunteesta tai järjestä, niin sitten usein unohtuu se työntövoiman tai motivaation tai sen taustan tarkastelija, mä kutsuisin sitä haluuksi.

Joo on se taustatekijä, mikä tällä selittää, että haluan politiikkaa ennemmin kuin järjen tai tunteiden politiikkaa.

Eli politiikan kannalta ne tunteet ja kokemukset on se lähtökohta, mistä lähdetään artikuloimaan ja rakentamaan jotakin yhteistä politiikkaa.

Joo ja mun mielestä molempi, siis kumman tahansa väheksyminen on vaarallisesti huonoa, siis niin sanotun järjen ja niin sanottujen tunteiden, että kyllä mä oon kokenut sen usein myös vapauttavaksi sekä poliittisessa että taiteellisessa työssä, että on oikeasti voinut lähteä liikkeelle siitä, mitä tuntuu ja kartoittaa sitä, että vaikka tämä keskustelualue tai tämä käsite, niin tämä itse asiassa ahistaa ja se kertoo jostain, että se ahistaa.

Ja se on todellinen juttu, että se ahistaa ja luultavasti joku muukin jakaa sen ahistuksen, että katsotaan, että purkaa auki, että mistä tämä tunne syntyy, mutta jotenkin se, että jää vaan vatvomaan siihen tai ei pääse koskaan eroon tai koskaan mitenkään muulle alueelle kuin sen oman välittömän tunteen työstämiseen, niin se on kyllä ongelma.

Rationaalinen tyyppi, joka käyttää sitä rationaalisuutta ihan super tunteellisesti, niin kuin sä kuvailit Veikka, josta voi vaikka parisuuden riitä, että sieltä tulee latinankielistä argumentaatiotermistöä ja siitä kuitenkin näkee, että siellä on hirveä semmoinen tulipalo rasvaamassa alla.

Mä voin lukea, kun yksi kuuntelija lähetti meille kahdet terveiset edellisestä jaksosta, jossa käsiteltiin järjestäytymistä ja järjestämistä ja ensimmäinen palaute tästä jaksosta kuuluu sitaattina näin.

Olin viime viikolla kipeänä kuusi päivää ja pelasin niiden aikana 50 tuntia Fantasian Neo Dimensionia ja se tuntui niin oikealta.

Siis se lepääminen ja laiskottelu tervehdyin varmaan täysin just sen vuoksi, kun en yhtään stressannut pitäen duunijuttuja.

Tämä ei ehkä ollut suora palaute meille, mutta...

Mä mietin, että mihin tämä liittyy, mutta siis kiva kuulla.

Musta tuntuu, että tämä liittyy siihen, että palauteen Antean sanon lukevansa Nanni Balestrin ja mä luin, että semmoinen tietty jotenkin röyhkeys ja työstä kieltäytyminen on tarttunut sille sitten, mutta haluaisi saada meidän tietoa, että hän on levännyt ja...

Se ilahduttaa meitä.

Kyllä tämä ilahduttaa, joo.

No mutta sitten varsinainen palaute.

Sitaatti.

Koska tämä on nettijuttu lähinnä, on sitä, mitä Esa Saarinen nimitti latistuksen mankeliksi.

Vittu niiden pitää lopettaa, jotta meistä voi tulla vahvempia, eli vähemmän kriittistä ja latistavaa kyttäämistä omia kohtaan ja äärioikeistoa turpaan.

Mitäs sanot tästä palautusta?

Mä sanon, että tässä ehkä tullaan taas kohti sitä vapauttavaa aspektia, mikä musta tuntuu, että meidän podcastilla usein on ihmisille silloin, kun me sanotaan sellaisia asioita, mitä...

Jota ihmiset ei tykkää sanoa.

Niin kuin esimerkiksi sitä, että joskus voi olla vähän raskasta, jos järjestää aivon veitsenterällä viimeisillä voimillaan jotain tapahtumaa.

Ja sitten tulee palautetta siitä, että anteeksi, että tässä videossa ei ole ollenkaan tuota iirinkielisä tekstitystä.

Että tämä on aika marginalisoivaa ja ulosulkevaa.

Että se on tavallaan, että tuommoisia juttuja ei ole niin helppo käsitellä usein, koska ihmiset pelkää niin hirveästi, että ensinnäkin ne loukkaa jotakuta, toiseksi ne on sisäistänyt sortorakenteita ja sitten paljastaa sen tekemällä.

Noin sanomalla ääneen tuollaisia asioita.

Niin ja kolmanneksi, että ne paljastetaan etuoikeutetuksi, koska ne tekee ilmaiseksi jotain, missä joutuu ottaa mediasta paskaa niistä kanssa.

Joo, niin tota, joo, että sillä on hyvä varmaan sitten, että toi, koska mua on toinenkin ihminen käynyt kiittämässä samasta kohdasta, niin tota, hyvä.

Eli tota, ei mitään, että esteettömyys on noin itse asiassa todellista sortoa meitä kohtaan.

Ei itse asiassa, mun täytyy sanoa, että nyt kun mä liikun lasten rattailla päivittäin, niin ja liikun välillä.

Jos niinku huonosti kävelevän äitini kanssa kaupungilla, niin mulle on vasta silleen oikeastaan, mä oon oivaltanut, että niinku miten toi esteettömyysjuttu, siis liittyen liikkumiseen, niin se on niinku todella monien ihmisyhmien modaalinen juttu, että ihminen välillä on niinku, tarvii esteetöntä kulkua ja sillä, että se ei ole mikään tämmönen tosi spesifi asia, että on niinku ymmärtänyt, miten kovinkin niinku arkista ja tarpeellista se on muillekin kuin pyörätuolia käyttäville.

Joo, ja siis sehän on niinku hyvin noin viime vuosina tuotu esille, joka puoleltaan.

Että esteettömyys on kirjo tai spektri, siis se, että siinä ei ole olemassa silleen, että on esteettöntä esteellinen, vaan niinku on se muoto, että millä tavalla esteellinen.

Joo, ja sit vaihtelevasti eri elämäntilanteissa, mutta joo, tää nyt menee ehkä tämmöiseksi, että todistetaan, että emme ole pohjimiltamme ableisteja.

Hei, mä haluan todistaa lisää vielä tosta tekstitysasiasta, niin okei, nää on käännöksiä, mutta mä oon alkanut katsoa kaikkia suomikielisiä tvtä suomikielisille tekstityksille, kun mä en jaksa sitä muminaa ja sitä

huonoa artikulaatiota, ja niin sit kun ne tekstitykset on vaikka Yle Areenassa, niin ne on kirjoitettu silleen, että ne on niinku tekstinä paljon järkevämpiä kuin se, mitä sieltä jonkun suusta tulee Suomeen, niin sit mä tyytyväisenä katsoen sitä suomikielistä ohjelmaa suomikieliselle tekstille.

Tää televisio menee niin huonosti, että pihla viitalakin on työtön.

Se kuuluu feministisen historian kirjoitukseen, eli mun nytti-esseestä, joka julkaistiin kuusi vuotta sitten, jossa mä käsittelen sitä, miten mulla oli kausi, jolla mä tuomitsin ihmisiä somessa erilaisten intersektionaisten sääntöjen perusteella ja skoldailin ihmisiä, ja jossain vaiheessa mä kyllästyin siihen.

Ja tota, nyt mä luulen, että kyse on nyt siitä, että kun Trumpa valittu uudelleen presidentiksi, niin sitten toimittajat, jotka yrittää tulkita nykyistä,

kulttuurista maastoa, joka on superchargetettu omituisilla symboleilla ja kuvilla ja videoilla ja lauseilla, niin kuin Doge ja natsit riehuu ja Yhdysvaltojen liittovaltio horjuu ja Ukraanan tuki horjuu ja palestiinalaisia anneksoidaan ja tälleen, niin sitten jätetään minut tulkitsemaan tätä, että mistä on kyse, koska minä olen joskus sanonut, että ihmiset on ärsyttäviä netissä.

Mä oon sitten antanut jotain haastatteluja, joista yhtäkään ei tulla julkaisemaan, vaan ne on päätynyt joko julkaisematta, missä ne jututtais sitten olleet, niin kuin taustahaastatteluja.

Mutta mun ehkä sitten tätä kautta, kun näitä haastatteluja annoin, niin sitten vähän reflektoin, että mitä silloin, no ensinnäkin se mun essee silloin, jonka mä kirjoitin, niin se oli alun perin jo sellainen muistelupostaus, jossa tämä essee syntyi.

Tämä on tapahtunutta, nettikeskusteluvaihetta, siinä jotenkin käsitteinen, niin tavallaan se mun keskeinen havainto nyt, kun mä mietin tätä kaikki, oli se, että täältä niin sanotusti meidän, mun ja Pontuksen ja muiden kavereiden suunnasta, tuota vokekritiikkiä vähän niin kuin pasee nyt, ja sitten mä mietin erilaisia syitä, että miksi näin mun mielestä on, niin tällä hetkellä voke on se sana, jonka nojalla kielletään aborttia, vainataan transihmisiä,

tai siirtolaisia USAssa, ja kaikki DEI-ohjelmat ajetaan alas valtiolta, ja sitten yritysmaailma Yhdysvalloissa, maailman suurimmat konsulttiyhtiöt ja someyhtiöt ja muut, niin niin kuin kaikki diversiteetti- ja kiintiöohjelmansa poistaa vapaaehtoisesti, niin silloin tavallaan on hirveän vaikea yrittää ottaa sitä keskustelua jotenkin silleen haltuun, että sitten niin kuin se, että mihin muotoon lopulta se niin sanottu vokekritiikki päätyy, niin se oli siihen, että ei niinkään silleen, että

tietynlainen dogmaattinen asenne vasemmistossa on mennyt liian pitkälle, tai että se estää tämmöistä niin kuin kunnollista järjestäytymistä materiaalisten tavoitteiden ympärille, ei tällaista, vaan enemmänkin silleen, että meidän täytyy niin kuin poistaa maailmasta kaikki niin kuin vähemmistöt ja niiden, ja kaikki kieli, joka viittaa niihin vähemmistöihin ja kaikki oikeudet ja tälleen.

Jos lapsella on pisaamia poskissaan ja sitten kirja opettaa hyväksymään erilaisuutta ja myös pisamaan poskiset ihmiset, niin tämmöinen oli nyt bännätty.

Jussi Latvala Akselerationismi oli marksilaista juttu, kunnes sitten tuli äärioikeustoterroristit ja kaikki tällaiset, ja nyt jos joku sanoo sanan akselerationismi, niin se ei oikein tarkoittaa mitään muuta kuin äärioikeistoa.

Jussi Latvala Kyllä aksepetteys on varmaan nyt katu, että vaihtoi nimensä tämän marksilaisen suunnan mukaan akseksi.

Jussi Latvala Mikä sen nimi oli ennen?

Jussi Latvala Ei se ole vaihtanut nimeä tai ainakaan muun tietäkseni.

Jussi Latvala Okei, nyt oli melkoinen vitsi.

Jussi Latvala Äärioikeisto omaksui voken pääviholliskuvakseen, ja huom huom, niin tämä voke on siis semmoinen sana, että sitä ei, esimerkiksi silloin kun minä kirjoitin tuon nyt, niin en minä käyttänyt sitä sanaa siinä, koska se ei ollut silloin vielä se vallitseva.

Jussi Latvala Silloin puhuttiin cancel-kulttuurista.

Jussi Latvala Aa, okei, kiinnostava Mandela-efekti.

Jussi Latvala Joo, jos minulta olisi kysytty, että käyttikö Veikko Lahtinen kyseistä sanaa, niin minä olisin sanonut, että totta kai.

Jussi Latvala Ei, ei, ei.

Jussi Latvala Intersektionaista feminismistä ja tälleen, ja sitten itse asiassa, kun tässä on ollut näitä käsitteitä, ja käsitteinen evoluutio, millä on liikuttu kohti tätä nykyistä, niin siinä on ollut cancel-kulttuuri.

Jussi Latvala Se oli mun mielestä ensimmäinen iso juttu, mikä äärioikeisto nimenomaan omaksui tosi voimakkaasti.

Varmaan siksi ne kokeet kohdistuivat erityisesti heihin, että joku Milo Janopolis ei pääse puhumaan Berkeleyin yliopistolle, kun siellä sytytetään, kun kampukset tulee.

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten harrottiin sumuisesti myös sellaisilla käsitteillä kuin identiteettipolitiikka, siitäkään kukaan ei oikein puhu.

Jussi Latvala Ei, me ollaan puhuttu meidän podcastissa call-out-kulttuurista. Se oli varmaan se eka iteraatio vielä tämmöisessä vasemmiston suunnasta tulevassa tämmöisessä NS-voke-kritiikissä.

Jussi Latvala Ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, platforming ja cancel-kulttuuri oli yksi, ja sitten tavallaan, että milloin mä olen sitä vokesanasta käyttänyt varsinaisesti, oli vasta näissä kuuluisissa voketeeseissä, jotka juuri...

Jussi Latvala Niin, mutta että silleen, sitten kuitenkin se niin sanottu momentum, se into ja liike-energia on kuitenkin netissä niillä konservatiiveilla, että ne puskee eteenpäin siinä, missä joku vasemmistolaisuus on kuitenkin silleen, että se tavallaan sen parlamentaarisen politiikan tasolla se silleen sosiaalidemokratisoituu, ja semmoinen tavallaan, että ei ole semmoista voimaa ja semmoista ikään kuin eteenpäin työtävää jotenkin äärilaitaa tai sellaista.

Jussi Latvala No, tota, sitten...

Jussi Latvala Me keskusteltiin tässä myös siitä, että kun on tämmöistä amerikkalaista kulttuurisodan hyperkiihtymistä, joka vaikuttaa tosi käsittämättömältä, niin että miten sitä voisi yrittää ymmärtää, niin mä yritin muun muassa kuvata sitä silleen, tai vähän ottaa se jonkun muunkin tason kuin se, että kuvat vaan amplifioituu ja kuvaat jotenkin dialektisesti vastakuvien kautta vahvistuja tai blaa blaa, että voi myös ajatella silleen, että Yhdysvalloissa reaalipalkat ei ensin nouse johonkin 40 vuoteen,

että saamansa instituutioilta yhtään mitään, alkaa vihata instituutioita ja niihin liittyvää puhetta ja tahoja, jotka edustaa näitä instituutioita, syntyy tilaa vihalle ja instituutiokritiikille, ja sitten työväkeä, aiemmin edustanut demokraattipuolue, asettuu hyvin voimakkaasti puolustamaan näitä instituutioita ja käymään jotain sairaita sotia jossakin ulkomailla, ei saa mitenkään ihmisten muutoshaluista kiinni, oikeasta konservatismi kerää tämän kaiken turhautumisenergian itsensä, rakentaa kulttuurisen kuvasto, johon tämä kaikki pystytään keskittämään, jotta

ihmiset ei fokusoisi liikaa siihen, että mitä materiaalisia seurauksia niillä itselleen on tästä politiikasta, esimerkiksi tämä Doge-virasto, niin se poimii politiikan symbolitosta, alakulttuurista, reserveistä, jostain meemivaluutoista, jotta syntyy kokemus altavastajuudesta, ja tämä on tavallaan tämä iso kuvio, että onnistutaan totaalisesti rakentaa poliittista vaihtoehtoja, joita ihmiset kaipaa, ja sitten jotkut konservatiivit onnistuu ottaa se energian luomaan sille jonkun tämmöisen kulttuurisen rakenteen päälle,

ja sitten raidaa sillä.

Siis jotenkin geopoliittista etupiiriä, ihan mitä tahansa voidaan tehdä, kunhan vaan lähtetään siihen sanoja vokea ja moninaisuuden vastustaminen ja niin edelleen, että se on menettänyt, semmoiset käsitteet kuin vokea tai identiteettipolitiikka tai mitä näitä nyt on, niin ne on menettänyt kaiken muun käyttökelpoisuuden paitsi tällaisen, että voidaan tarkastella sitä keskustelua,

jossa äärioikeisto ja konservatiivit vielä käyttää näitä käsitteitä.

Tämä on se pääpointti musta.

Sitten toinen ajatus on se, että kun on vielä tämä pieni, mutta fanattinen joukko ihmisiä, jotka jatkaa sitä vanhaa internet-politiikkaa call-outteineen ja syyllistämisineen ja puhtausvaatimuksineen ja läheisten symbolisina hakkaamisineen, niin musta se voisi olla ihan hyvä sitten tämän porukan itsekunnioitukselle,

että ne embracea sitä omaa niin sanottua vokeuttaan sitten täysillä, että ei lähtisi venkoilemaan sille, vaan embracea sille, että joo, me ollaan kaikkea sitä, mitä äärioikeisto syyttää meidän olevamme, me ollaan sitä ylpeästi ja me seistään tämän takana.

Se olisi musta ihan hauska semmoinen affirmatiivinen ele sieltä sitten, että jos joku syyttää jotakin, kuvitellaan, että löytyy tämmöinen myyttinen sinitukkainen vokettaja jostakin ja sitten äärioikeisto syyttää,

että sinä olet länsimaisen civilisaation tuhoaja, niin eikö se nyt olisi aika tämmöinen power move, että se sinitukkainen tyyppi olisi sille, että niin muuten onkin, mä oon tämän vokettaja, mä oon se, mä oon just se, mikä on teidän painajainen, niin tällä sitten eteenpäin.

Jussi Latvala-atolenta Onhan tässä niin kuin tässä niin kuin Suomessa tapahtuneessa puhetapojen muutoksessa myös jotain vapauttavaa, että se semmoinen niin kuin toisten älytön kyttäily ja semmoinen ihan sairas moraalismi semmoinen, että ollaan ihan jokaisesta sanasta huomattamassa, että se on nyt loppunut ja voidaan niin kuin vähän niin kuin puhua, että se on nyt loppunut.

Jussi Latvala-atolenta Onhan tässä niin kuin tässä niin kuin tässä niin kuin päästä eteenpäin ja jauhaa jostain muistakin kuin loputtomasti vaan jostain jostain tota Euroopan viisuista tai, eikun siis Euroviisuista tai jotenkin, että ehkä sitä painoarvoa voidaan vähän miettiä, että onko se niin kuin, kannattaako meidän koko vuosi puhua jostakin lautapelistä, vaikka se olisi kuinka kolonialistisen mielikuvituksen tuotetta, niin onko tämä nyt kuitenkin se, mihin meidän kannattaa juttella, olisiko jotain muitakin asioita, pitäisikö meidän vähän miettiä tätä nyt laajemmin, niin tämmöinen niin kuin

vapautuksen ilmapiiri on myös ollut ilmassa ja se kannattaa ehkä sitten hyödyntää ja sitten niin kuin joku semmoinen pieni nootti ehkä tästä kaikesta jää, että miten jonkun verran vahinkoa tietyt vasemmistotahot myös me tuottiin itselleen ja omalle järjestäytymiselleen tällaisella tietyllä puhdasoppisuuden vaatimuksella, joka aina nousee eri muodoissa eri vuosikymmeninä.

Mikä on muna ja mikä kana, että olisiko sitten niin kuin muuten sitten organisoiduttu ihan saatanasti ja istuttu nuotien ympärillä, jos ei olisi ollut niin kyllä olisi ollut upeat kommunit olisi pystytetty.

Eli tämä niin sanottu tämmöinen jonkinlainen voke-meenikini onnistui kulttuurisissa muutoksissa kulttuuri-instituutioissa, koska se esitti kulttuurisia vaatimuksia kulttuuristen instituutioiden kontekstissa, mutta koska liikuttiin kulttuurin tasolla, niin ei onnistuttu laajemmassa rakenteisen rasismin purkamisessa.

Eli kulttuurimarksismi toteutui, mutta ei muu marksismi.

No tämä nyt ei ole enää sen sarkarin pointtia suoraan, mutta että ei tavallaan ihmisillä ehkä silleen, että se tavallaan niin kuin ruokkii itseään se yksilöprofiina netissä toimiminen, se ei niin kuin kutsu tavallaan tekemään mitään muuta.

Siinä kehyksessä ei ole mitään palkintoja siitä, että yrittäisi järjestää jonkinlaista organisoitumisefforttia.

Anneks meidän tili on kaksilotili.

Hyvä pointti. Sä yrität koko ajan sanoa jotain loppukaneettia, että saisit viimeisen sanan, mutta mä sanon vielä senkin, että me käytiin myös keskustelua näiden toimittajien kanssa.

Siitä, että voiko liberaalia identiteettipolitiikkaa syyttää nykyisestä äärioikeiston vibe-shiftsistä.

Ja mun mielestä oikeiston, konservatiivioikeiston viholliskuvat kyllä niin kuin aina löydetään.

Ne oli natseilla, ne oli reikänillä silleen, että ne ei varsinaisesti perustu tarkkaan vasemmisto-vibojen analysointiin, vasemmiston verkkospeisseissä silleen, että siellä niin kuin ollaan ja tehdään havaintoja.

Sen kautta rakennetaan sitä vihollispolitiikkaa, vaan että vasemmista moraalismista kyllä saatiin jonkinlaisia aineksia, koska se aina vähän niin kuin vuotaa tonne iltapäivälehtien muualle, niin saatiin jotain aineksia tämmöisiin konservatiivioikeiston karikatyyri-stereotyypiä, hahmotyyppeihin, trooppeihin ja tällaiseen, mutta kyllä ne olisi jonkun viholliskuvan varmasti onnistunut keksimään ilmankin tätä niin kuin moraalistista tämmöistä ihmisten vahtimista, mutta ehkä se suuri vahinko kuitenkin tehtiin niin kuin itsellemme tai tehdään koko ajan.

Niin kuin itsellemme siinä, että tapellaan ja syydetään paskaa ja rakennetaan niitä omia reaktiopohjaisia verkkoprofiileja, eikä sen sijaan rakenneta sitä orgoonista iskuvoimaa kaduilla.

Siis niin kuin sekä että, että jos länsimaassa oli kommunisti, niin sitten oli niin kuin vähän niin kuin väärällä puolella kylmää sotaa ja sitten jos Venäjällä oli ihminen, niin sitten tietenkin kommunisti.

Noin, niin nyt sitten vihollinen on edelleen kommunisti, mutta sitten Venäjä onkin osittain sitten liittolainen, niin jännästi ne on eriytynyt sitten silleen toisistaan viholliskuvat, että kaikenlaista sitä löytyy sieltä ääriä.

Seuraavaksi mennään Kulttuurikorneriin, jossa Helsingin kamarikuoro palkkas minut ja Veikan kuuntelemaan itseään.

Nykyäänhän kun kulttuurita leikataan paljon ja muutenkin menee huonosti, niin tässä voisi olla yksi tapa saada yleisöä, että esiintyjät palkkaa yleisön kuuntelemaan tai katsomaan tai haistelemaan.

Tämä on mulle suuri ilo, että me ollaan viimein päästy näissä meidän mainostuskaupallisessa yhteistyössä.

Klassisen musiikin pariin.

Tavallaan mä mietin, että ennen pitkää tässä se varmaan seurauksena on se, että meillä ei ole enää yhtään kuulijaa, koska mennään nörtimmästä nörtimpään, mutta itse olen fiiliksissä, koska olen klassisen musiikin ystävä, mutta kovin laiska harrastaja.

Esimerkiksi tänään me puhutaan Kaija Saariahosta.

En ole koskaan kuullut mitään Kaija Saariahon töitä.

Mitään.

Siis yhtään mitään.

En ole koskaan jäänyt operassa.

Sitten se kuoli viime vuonna, siis 2023.

Jos mä mietin, että nyt voisi kuunnella Kaija Saariahoa, en kuunnellut.

Selvästi tapa saada minut harrastaa kulttuuria ja se, että mulle maksetaan siitä.

Tämä voisi olla sellainen laajempi malli, mikä ottaa käyttöön suomalaisia kulttuurikentää.

Kulttuuriseteli, eli meille maksetaan siitä, että me mennään kokemaan kulttuuria.

Esimerkiksi 100 euron seteleitä voi maksaa.

Just näin.

Mun Saariaho-tausta on se, että kävin katsomassa, että tämä on Sofi Oksanen.

Opera Innocence, josta pidin todella paljon sävellyksenä ja lavastuksena.

Käsikirjoituksen suhteen olin pikkusen kriittisempi.

Dramaturgisesti se siis toimii, mutta joitain teemoja.

No, ei mennä nyt siihen.

Toisen kerran olin Flow-festareilla kuuntelemassa tämmöistä Saariaho-settiä,

joka oli siis niin kuuma, että vieläkin olen vähän sulanut siitä.

Joo, upeeta.

Tämmöiset taustat.

Mutta siis yhteistyö on Helsingin kamarikuoron kanssa,

joka on kuoro, joka koostuu ammattiin laulajista.

Kamarikuoro, pitää varmaan avata molempia termejä tässä.

Siis kamarimusiikki mun ymmärtääkseni viittaa tämmöiseen niin sanotusti keskikokoiseen klassiseen musiikkiin.

Että ei ole esimerkiksi yksi tai kaksi tyyppiä siellä, mutta ei ole semmoista aivan sinfoniaorkesteriäkaan.

Niin ymmärtääkseni tämä erottelu on musiikin historiassa syntynyt siitä,

että sitten kun alkoi olla tämmöisiä isoja sinfoniaorkestereita,

niin syntyi tarve erotella tämmöistä pienempää musiikkia.

Chamber, kokoon eli kamari.

Mahtuu isoon huoneeseen, mutta ei tarvitse varsinaista salia.

Mahtuu kamariin, mutta ei...

Ei porstuaan.

Oli just semmoinen, koska porstui.

Ja sitten pitäisikö aloittaa myös kuoroa sen verran,

että kyllä musta pitää sanoa, että kyse on pääasiassa ihmisäänestä ja muut instrumentit, elementit.

Sitten on hyvin pienessä roolissa tosin.

Kaija Sarjahollahan oli, se ylisti usein...

Elektroniikkaa.

Joo, ja oli hänen myös puolessaan elektroninen muusikko,

ymmärtääkseni jonkun kanssa tehtiin yhteistöitä.

Joo, Kaija Sarjaholla sen verran, mitä ymmärsin tai luin hänestä,

niin oli suomalaisessa musiikissa myös jossain vaiheessa tämmöinen vähän niin kuin kuvainraasta

ja osana semmoista ryhmää, joka kritisoi muun muassa suomalaista oopperaa

vanhentuneesta sävelkielestä ja vanhanaikaisista aiheista.

Ja Kaija Sarjaholla jossain...

Hän ilmeisesti kirjoitti Wikipedian mukaan, että hän ei tule ikinä säveltämään oopperaa

ja niinpä hänestä tuli nykyoppera säveltäjä, suomalaisen nykyopperan tähti.

Muistaakseni noin 20 vuotta kului tuosta lausunnosta ja tuli eka ooppera, joka oli

super smash hit, miltä oopperoita tuli kuusi sitten.

Mutta siis se, että pitää ehkä vielä selittää, että mitä tekemistä Kaija Sarjaholla on

Helsingin kamarikuoron kanssa.

Sitä tekemistä, että Helsingin kamarikuoro on nyt levytellyt ahkerasti

ja levytykset on ollut Emma-ehdokkaina kolmenna peräkkäisenä vuotena.

Ja sitten tämä Rekonessans-levy, joka on levytys Kaija Sarjahon kuoromusiikkiaan,

niin vuonna 2024, eli viime vuonna, niin tämä voitti sekä Grammyn että Emma-palkinnon.

Ja nyt...

Ihanaa, että sä olet samassa lausussa.

Siis ei pelkästään Grammia, vaan myös Emma-palkinnon.

Niin.

Sen mielestä siinä oli kilpailijana TikTakin Petra ja sitten Rasmuksen Lauri.

Minusta tuntuu, että TikTakin...

Petra on pilkattu vähän liian paljon.

Ei siis, mä tykkäsin TikTakista.

Niin.

Sitä musiikkia minä ymmärsin.

Oliko Petra sun suosikki sieltä?

Ehkä.

Ei kun mä en muista niitä.

Pitäisikö mennä takaisin tänne kamarimusiikin puolelle?

Tästä me tiedetään.

Helsingin kamarikuoro on tekemässä pari konserttia.

Ensinnäkin ne on tekemässä Kaija Saariaho konserttia,

joka on 11. maaliskuuta nyt vuonna 2025.

Ja sinne voi ostaa lippuja.

Musiikkitalon sivulta.

Ja sen jälkeen konsertoivat samaa Saariaho-settiä

itse asiassa Amsterdamissa ja Den Haagissa.

Siinäkin voi mennä sitten kuuntelemaan.

Ja sitten kamarikuoro on pitämässä myös

20-vuotisjuhlakonserttinsa, joka on sitten huhtikuun 26. päivä.

Siellä ei kuullakaan Kaija Saariahoa, mutta semmoinenkin tiedoksi

sinnekin voi ostaa lippuja musiikkitalon sivulta.

Mutta nyt on taas...

Tarkoitus vähän syventyä tähän 11. maaliskuuta Saariaho-konsertin teoslistaan,

koska siis ainakin...

Siis kaksi ajatusta.

Ensinnäkin nämä on musiikillisesti, ainakin kolme neljästä näistä,

on mulle tosi kiinnostavia ja monimutkaisia ja kokeellisia.

Mehän ollaan täällä kokeellisen taiteen ystäviä.

Ja toinen ajatus on, että täällä on semmoinen teos,

jonka teksti myös käsittelee traagista futurismia

semmoisella tavalla, että tämän podcastin ja mun omien kirjojen

aihepiirit todella resonoi sen kanssa.

Hei, ennen kuin mennään tähän, nyt pitää pieneksi teaseriksi jättää vielä toi,

että kohta mennään siihen, mutta musta täytyy, että me juostamme

liian nopeasti tämän setin läpi, niin siis tämä juhlavuosikonsertti,

niin meidän piti siis alun perin puhua siitä tässä.

Me puhutaan tästä Saariahosta nyt sen takia, että me pystyttiin

tutustumaan näihin Saariaho-materiaaleihin etukäteen.

Mutta tähän juhlavuosikonserttiin, tähän 20 vuotta konserttiin,

joka on siis huhtikuun loppupuolella,

niin siinä on tulossa niin paljon kantaesityksiä, eli uusia teoksia,

joista ei vielä edes nuottaja ehkä löytyy, mutta ei kuunneltavaa materiaalia,

että me ei voitu sen takia siitä puhua.

Mutta jos haluaa kuulla uutta musiikkia, siis viisi uutta teosta

kamarikorolle ja barokkisoittimille, jossa on latvialaisilta,

virolaisilta ja ruotsalaisilta ja suomalaisilta säveltäjiltä musaa,

niin sitten kannattaa erityisesti mennä sinne kuuntelemaan.

Joo, ja siis kamarikuoro, tai ensinnäkin kamarikuoro,

niin käsittääkseni tunnetaan paljon myös uuden klassisen musiikin esityksistä.

Ja tuolla voi sitten juhlavuosikonsertissa kuunnella muun muassa

Matilda Seppälän Casual Usual-kantaesityksen,

ja Matilda Seppälä on siis vuonna 1993 syntynyt klassisen musiikin säveltäjä.

Miksen mä saan mitään aikaiseksi?

Niinpä, jostain syystä klassinen musiikki on semmoinen,

että aina kun joku itseään nuorempi tekee,

siellä on jotain asiaa, että miksi mä oon tämmönen,

miten se voi olla ne onnistuneet, miten se voi olla tähtiä?

Mut hei, vieläkin mä vähän viivyttän tätä itseäsi saariahokäsittelyä.

Mä haluaisin pontissa kysyä, että mikä on sun suhde

klassiseen musiikkiin ja erityisesti nykytaidemusiikkiin?

Semmoinen kysymys sitten.

Niin, no musta se on ihan kiinnostava kysymys, koska musta tuntuu,

että moni meidän kuulija ei ole semmosia,

että niillä on nyt jo kamarikuorolippikset päässä

ja saariahokaulahuivit, ja ne vaan odottaa,

että koska tulee liput myyntiin.

Että monet on varmaan silleen, että nykymusiikki pelottaa

ja ahdistaa minua.

Eikö ole tämmönen tieto Finlandia voittajakun,

että miksi nykymusiikista puhuminen on niin vaikeaa?

Tai miksi nykymusiikki on niin vaikeaa?

Miksi nykymusiikki, aivan.

Joo, no kahden ääripään kautta voin kertoa mun suhteesta

nykyklassiseen musiikkiin.

Ensimmäinen ääripää on se, että mä vihaan

Whiplash-elokuvaa yli kaiken.

Ja Whiplash on siis tämmönen elokuva,

joka kertoo, voi sanoa, että jossain määrin ihan noiden,

joidenkin mielestä myös kritisoiden,

nuorista muusikosta, joka harjoittelee aivan fanaattisesti

ja niin fanaattisesti, että se elämä meinaa tuhoitua.

Se meinaa kirjaimesti kuolla sen jats-rumpali harjoitusten seurauksena,

mutta että sillä on niin kova intohimo ja niin fasistinen,

alistava, väkivaltainen opettaja, että se syö kaiken tämä intohimo.

Tämmönen hierarkkinen henkihieverin piiskaamiskultti on se,

mitä mä vihaan klassisen musiikin ehdoksessa

ja noissa klassisen musan instituutioissa.

En tiedä, kuinka paljon sitä on vielä olemassa,

mutta mitä nyt menee sivuun klassisista musiikista.

Samaan fantasioidaan tietysti esimerkiksi Black Swan-leffassa.

Joo, mä oon just sanonut, että balettimaailmasta kuuluu edelleen tällaista.

Toinen ääripää on sitten se, että mun johdatus klassiseen musiikkiin

oli nimenomaan 1900-luvun atonaalinen musiikki,

ja se tuli Frank Zappan kautta.

Zappan jotkut omat atonaaliset sävellykset,

mutta myös Edgar Vares, joka oli Zappan,

säveltäjäesikuvia ja sitten Pierre Boulet,

joka myös kapellin mestaroi joskus jotain Zappan musiikkia,

ja ehkä siitä on joku levytyskin olemassa.

Tällainen törmäyksien ja disharmonian käyttä on tullut mulle sieltä vahvasti,

ja se yhdistyi mulla myös kokeelliseen kiihottamiseen

ja ehkä postmodernismiin ja punkkiin.

Mä oon ajatellut, että ne on vähän sama asia,

tämmöinen klassinen musiikki, postmoderni kirjailu,

kirjallisuus ja sitten joku semmoinen tietty punkkiasenne,

mikä voi kuulostaa jotenkin oudolta jollekin,

koska siis kyllä sitä musiikkia pidetään edelleen elitistisenä,

ja punkkia ei.

Niin, niin, niin, siis ehkä silleen,

no me ei olla nyt niitä ihmisiä, joiden oikeasti pitäisi selittää

näitä käsitteitä millään tavalla auki,

tai siis no nyt ollaan, koska näin nyt pääsi käymään,

mutta siis että ehkä sitä atonaalisuutta,

mistä Pontus mainitsi, mikä on tämmöistä itävallassa kehitettyä,

niin kuin ehkä voisi sanoa, että tämmöisen,

niin kuin taiteellisen modernismin aikaan,

1900-luvun alussa kehitettyä,

niin kuin sävellystapaa, niin siinä tavallaan,

niin kuin lähdettiin rikkomaan sellaista

taidemusiikille ominaista tonaalisuutta,

jolla tarkoittaa sitä, että musiikilla on joku tunnistettava,

niin kuin sävelaji, ja sitten semmoista,

niin kuin tietyt tavallaan, niin kuin äännelliset,

ja niin kuin harmoniset hierarkiat,

jotka perustuu tavallaan tiettyihin,

niin kuin konventioihin, ja perustuu tavallaan,

niin kuin tämän perussäveltäminen,

jotenkin ympärille rakennettuihin rakenteisiin,

ja siis tässä, niin kuin on ollut myös sellaista,

niin kuin tämmöistä, niin kuin sarjallista musiikkia,

jossa on tavallaan ideana asettaa semmoisia vähän,

niin kuin semmoisia vähän, niin kuin numeroituja,

ikään kuin koodittaa musiikin säveltämistä sillä,

että pitää käydä tietty, niin kuin sarja läpi,

vaikka jossain, niin kuin jossain, niin kuin äänten sarja,

ja sitten jotenkin vähän, niin kuin ehkä jopa jotenkin,

niin kuin ehkä muidenkin musiikin elementtejä,

tyyliin rytmin tai joku tämmöisen, niin kuin sarja,

ja tätä voi, niin kuin ehkä verrata,

tai johonkin muihin, niin kuin tämmöisen metodisen

kirjoittamisen tapoihin, tai johonkin, niin kuin tämmöiseen,

missä hajotetaan, niin kuin ikään kuin semmoinen,

ehkä jotenkin sellaiset perinteiset,

niin kuin merkitysrakenteet, jotka perustuvat

jokin ihmisen intentiolle, tai kertomusrakenteille,

että sen sijaan, niin kuin luodaan joku tämmöinen,

vähän, niin kuin tietoinen hajottamisen metodi.

Ja sitten ihan, niin kuin siitä atonaalisesta musiikista,

joka ei sitten perusta tämmöiseen, niin kuin sävellajirakenteelle,

niin sen ehkä ominaisin tunnistettua piirre on se,

että se kuulostaa vähän oudolta.

Meidän tavallaan sellaista, niin kuin musiikki säveltämisen,

ja erityisesti viihdemusiikin, niin kuin konventioihin

tottunutta korvaa, joka on tottunut tietyn tyyppisiin,

niin kuin sointurakenteisiin, ja tietyt soinnut

tavallaan seuraa toisiaan, ja sitten tulee tämmöinen,

että ne jotenkin ratkeaa se kulku

silleen tyydyttävällä tavalla.

Alku keskikohtaa ja loppu, tai säkeystä toinen säkeystä.

Niin, ja tietyt toistat esillä.

Sitten kertsi. Joo, siis musta on hyvin selitetty,

itsehän siis mitähän en tiedä musiikkiteoriasta,

mutta just käsittääkseni...

Älä nyt vähättäisi, sinä olet musiikkiteorian mestari.

No vähän, vähän siihen vähättäisin.

Mun ymmärtääkseni just se nautinto,

vahva nautinto, mikä syntyy ihan ylipäänsä

biisien, popmusiikin kuuntelusta,

niin perustuu ennakoitavuuteen ja toistoon,

ja tosiaan semmoiseen kliimaksiin,

tai jotenkin ratkeamiseen, ja jotenkin siihen,

että voi ennakoida nautinnolla sitä,

että nyt se tulee, nyt se tulee, ah, nyt se tuli,

ja sitten se tulee taas, ja näin.

Ja sitten atonallisuudessa, niin

se on aika lailla ennakoimattomampaa,

tai tulee jotain ihan muuta,

joka saattaa kuulostaa tosi epämiellyttävältä

tai yllättävältä, mutta just tämä yllätyksellisyys

on sitten se, että minkä takia sitä kutsutaankin

yleensä taidemusiikiksi.

Ja tähän liittyy semmoisia ihan kiinnostavia

kulttuurikiistoja ja vääntöjä myös,

siis ei nyt erityisesti atonallinen versus tonallinen,

mutta ehkä enemmän taidemusiikki versus viihdemusiikki.

Teodor Adorno, Frankfurtin koulukunnan keskeinen

teoreetikko, kriittisen teorian kehittäjä,

jne., kirjoitti myös musiikista tekstejä,

joita yleisesti vihataan erittäin paljon,

koska se on muun muassa haukkujatsmusiikin siitä,

että se on semmoista tuutulaulua,

joka asettaa ihmisen tavallaan sellaiseen

jotenkin vähän takaisin lapsen tilaan,

jossa se sille toistetaan semmoisia

vähän niin kuin lohduttavia rakenteita.

Ja sitten se tavallaan, että sen mun mielestä

ihan semmoinen taas vähän kiinnostavampi

ehkä ajatus liittyen taidemusiikkiin on se,

että taidemusiikkia ei oikein voi kuunnella taustalla.

Se olisi siinä kyllä väärässä, kun se todella

kipoi, mutta sillä tavalla, että se ajatus

ei ole sävelletty taustalla kuunneltavaksi,

vaan se vaatii ja tavallaan, että sen teoksen

vastaanottaminen edellyttää aktiivista

kuuntelemista, niin mun mielestä se nyt ainakin

ihan hyvin pätee näihin teoksiin, mistä me

nyt tänään puhutaan, että okei, voitko sä

kuunnella tuolla taustalla, mutta luultavasti

sulla on sen jälkeen semmoinen omituinen

ahdistunut olo, että sä mietit, että ootko sä

syönyt vähän aikaa, vai miksi tuntuu näin pahalta?

Mä kuuntelin levytyksiä ja nauhoitteita

näistä teoksista, sekä taustalla

että sitten keskittyneesti, ja täällä

konsertissa maaliskuussa on neljä teosta

siis esitetään, ja niistä kolme oli sellaisia,

että ne mun mielestä jollain tavalla vielä

meni myös taustalla, mutta yksi oli semmoinen,

että se jotenkin, kaikki meni tukkoon,

tai mulle tuli päänsärkyä ja tosi hankala

olo, kun mä yritin kuunnella sitä taustalla,

että se jotenkin söi mut, vaikka se oli

siellä taustalla.

Saako kysyä, että mikä näistä oli se,

joka söi sinut?

Se oli se pisin, eli rekrytoinnin

koneessens.

Mars-terraformaus-hommeli.

Just näin.

Nyt meillä ehkä on vähän sitten

sanastoa siihen,

ei kun hei, mä haluan vielä viivyttää tätä,

kertoa, että tämän takia Frank Zappa

on mulle kaikkien aikojen taiteilijan esikuva,

koska se pystyi käyttämään myös sitä

tonaalisuutta, sekä

tavallaan ihan jopa, no harvemmin

oikeasti kauniisti, mutta periaatteessa

silläinkin, mutta myös aika lailla

parodisesti, ja sitten siellä oli

kuitenkin vahva semmoinen atonaalinen

edget, oliko se posttonaalinen

vaikka en tiedä se metatonaalinen,

mutta joo.

No niin, sitten tähän Kaia Saariaho

muotokuva-konsertin.

Mikä oli muuten Kaia Saariaho isän nimi?

Mä voin googleta sen, kuinka niin.

Eikö mä voi kertoa? Faia Saariaho.

Ai, ai,

sait mut kiinni kyllä nyt aika lailla.

Mutta ihan hyvä, ihan hyvä.

Muotokuva-konsertti

neljä teosta.

Käydäänkö teosta jokaiselta läpi?

Ensimmäisenä Nuit à Dieu,

noin 12-minuuttinen.

Yöt jää hyväistä.

Joo, unenomainen kaunis yösävelly

sisältää hyssyttelyä, huohotusta

ja kuiskailua. Se on

Saariahon ysärin varhaisia

tällaisia pienempiä avainteoksia.

Teemoina menettäminen,

katoavaisuus, rappeutuminen,

jotka on Saariaholle

aika tyypillisiä teemoja.

Täällä tota, siis

sitten kun Saariaho

oli, mitä mä sanoisin,

nelikymppinen siitä ylöspäin, niin se

alkoi aika paljon

työskennellä runouden, kirjallisuuden,

filosofian kanssa, mikä on siis

mulle tietysti kiinnostavaa.

Ja tässä tota, tässä

teoksessa on taustalla

kaksi tekstiä, joista toinen on

ranskalaisen runoilija

Jacques Roubadin

teos, tai runo

Échang de la lumière.

Ja tota,

tää Roubad, niin se oli muuten siis

runoilijakirjailija, mutta se oli myös matemaatikko,

joka kuului tähän Oulipo

kokeellisen kirjallisuuden

koulukuntaan ja opetti myös, muistaakseni

Pariisin kymmenennessä

yliopistossa matematiikkaa.

Mä en tiedä, että Oulipossa oli matemaatikkaa

mukana. Se oli siis nimenomaan

kirjallisuuden ja matemaatikkojen juttu.

Niin, että se oli niin kuin sarjallisuutta kirjallisuudessa.

Joo, se oli niin kuin sarjallisuutta kirjallisuudessa,

kyllä. Mutta mä nyt soimesin

yhden säkeistön kämäisellä

ranskalla, niin tästä

Yö, se on pyhän pään

pimeät hiukset.

Valo on vain sen määritteleminen

varten. Näin

ensimmäinen yö edelsi

päivää. Tässä tulee

tämmöistä hienoa, että

yö edelsi päivää, koska

päivä ja päivän valo

on vain suhteessa yöhön

tai yön piirtämistä,

yön pimeiden hiusten esiin nostamista

varten. Yö tulee aina ensin.

Tällainen öinen tunnelma tässä

ekassa biisissä on

esillä. Mitäs itse sanoisit?

No, Saari onhan kirjoittanut

tästä teoksesta, että tämä on niin kuin

tuutulaulu, mutta ei niinkään

lapselle, vaan vanhokselle

kohti viimeistä unta.

Ja musta se on niin kuin hieno kuvaus.

Tässä on musta sellainen, että tätä

voi kuunnella illalla ja hakea

vähän semmoista, ei ehkä semmoista

turvallisimman yön tuntua, vaan ehkä enemmän

semmoista, että semmoista ehkä pientä

mysteerin tuntoista. Tässä on musta

silleen hauskasti kuitenkin, että

kun tässä on puhuttu paljon tämmöistä

atonaalisuudesta ja eerinessä tämmöistä, niin

tuossa biisissä siis on tosiaan

ilmeisesti Saari on ollut aika tyypillisesti erilaista

niin kuin äänen tavallaan

niin kuin eri rekisterien käyttöä,

että se ei ole pelkästään sitä niin kuin

klassista lauloa, vaan se on sitä niin kuin

koputtelua, kuiskailua ja muuta. Mutta

siinä on kuitenkin musta alussa semmoinen aika selkeä

vähän niin kuin aihe, jota sitten

kehitellään, jota mä en ihan muista

miten se menee, onko sekin

jotain tällaista.

Mutta se on niin kuin sillä lailla

musta tämä on sillä lailla kevyt

kiva aloitus jotenkin näille teokselle,

jotka itsekin kuuntelee tässä järjestyksessä.

Sitten Setkö Tovola

Saari Aholta tilattiin

suomenkielinen sekakuurakappale

ja se sävelsi kappaleen,

jonka nimi on suomenkielinen sekakuurakappale.

Ja tämä on nyt

ehkä vähän silleen niin kuin

kokeellinen ehdottomasti ja monimutkainen,

mutta tämä on aika pikkusen

semmoista ylioppilashuumoria.

Voisi sanoa, että

M.A. Nummisen hengessä.

Tämä biisin sanat on siis

suomenkielisestä

nimiinpäivän almanakasta käydä läpi

noin 400 nimeä

Mikähän se ensimmäinen oli kans

joku tyyli?

Aadof.

Ja sitten tässä just

tämä äänen kokeellisuus,

että on pirinaa ja trillejä ja suhinaa

ja pörinää ja tällaista.

Tämä on sellainen, minkä minä todellakin haluaisin nähdä livenä.

Joo, siis se, että

ilmeisesti

luin näin, että ne ensimmäiset

kuorot, kun ei ollut mitään

ammattilaiskuoroja, joilla tämä oli tehty

tai jotka sitä yritti eka

esittää, niin ne ei pystynyt teknisesti

siihen. Tämä on aika vaativa,

vaikka tämä on samalla koominen

juttu. Ja sitten

tämä ei kuulu millään tavalla Saari Ahon

tunnetuimpien sävellykset silleen, että tämä on

hauska nosto

konserttiin. Jos tätä nimitetään

muotokuvakonsertiksi, niin ehkä tämä on sellainen

persoonallinen piirre

siihen. Joo, minusta tässä oli

jotenkin sellainen kuitenkin jännä,

no ehkä se on vaan siis, että nimillä

voi herättää voimakkaita

assosiaatioita. Tässä oli sellainen tietynlainen

jotenkin sellainen Suomi-viba, että

tällainen perunamaa tämä on, että

siellä on joku jorma, jorma

jotenkin semmoinen

mietin vaan jotain suomalaista

jotenkin silleen, en mä tiedä, jotakin semmoista

vähän niin kuin sellaista luokkakuvaa

tai jotain sellaista, että siellä on ne annelit ja jormat

ja muutta on. Joo,

luokkakuva, kyllä. Kuva

Suomen kansasta. Suomen

kanssa. No niin, sitten

Tag des Jahres, eli

vajavaisella Saksalla

niin vuosien päivä

käsittääkseni. Onko

näin? Jotain

sellaista, siis joo

ehkä jotain sellaista. Veikka

on lukenut Hamas Manniaa saksaksi, niin luotan

Veikan. Veikan

jotakin sellaista. Mäkin luottaisin.

Mä sanoisin, että tämä

tämä sävellys ja

sen taustatekstit

teeteröi kyllä suoraan Madnessin

Edgillä. Hyvin sanottu sieltä

hienolla suomen kielellä. Tässä

Sarja

on siis ottanut myöhäisiä

Hölderlinin runoja.

Hölderlin on siis saksalainen

romantiikan aikainen runoilija, joka

flippasi totaalisesti ja sitten se

muutti jonkun sellaisen puusepän

torniin asumaan loppuelämäkseen,

joka nykyään tunnetaan nimellä Hölderlin

torni. Se puuseppa

oli lukenut Hölderlinin Hyperion

romaanin ja vaikuttunut siitä ja päätti

tarjota se onneille runoilijalle

leposian. Mutta

Sarja kirjoittaa tästä

Tag des Jahres teoksesta,

että se on

tässä taustalla semmoinen, että hän on yksi

ystävä, sai aivoinfarktin,

jonka seurauksena se kadotti

ajan ja paikan tajun.

Ja musta on silleen

hauska yhdistää, mä tehän

tavallaan vuoden kiertoon perustuva

teos, jonka

ajatuksena on ajan ja paikan tajun

katoaminen. Ja ne musta jollain tavalla voi

jos kuuntee tätä sillä korvalla,

niin voi kuulla jollain tavalla

nämä kaksi, tai tämän ristiriidan.

Tässä on, Sarjahan on myös

sanonut, että hän käyttää vähän tämmöisiä

arkaaisia, harmonisia rakenteita

tässä, ja ehkä sitäkin voi jotenkin

kuunnella jotenkin, että millaisia

soinutuksia siellä on, jos sille päälle

sattuu. Mutta musta tämä

on jotenkin kiinnostava

outo. Sitten on tämä

monumentaalinen nimiteos

Reconnaissance. Kestää

25 minuuttia, ja

käsittääkseni perustuu siihen, että

tai siis tämä nimi perustuu siihen, että

englanniksi reconnaissance tarkoittaa

tiedustelua. Recon.

Niin. Ja mitä se raskasta tarkoittaa?

Tämä on tunnustusta tai...

Tunnistamista. Tunnistamista, niin.

Niin se on niin kuin, sama kuin Ruotsissa

on niin kuin, tsenna jen on tunnistaa.

Rekonnetra, tunnistaa.

Joo. No sitten

tähän on tehnyt tekstit

Kaija Sarjahan lapsi, Aleksi

Barjer, joka,

jos Matilda Seppälä on syntynyt 1993

ja säveltää klassista musiikkia syyvästi, niin

Aleksi Barjer on syntynyt 1989

ja opiskelufilosofia

Sorbonnen yliopistossa, ja

lisäksi ohjelusta Prahaan esittävien taiteiden

akatemiassa. Pontuskant muuttuu

aivan vihreäksi. Toimii ohjaajan,

dramaturgina, kirjoittajana ja

yhden musiikkitehtäryhmän perustajan

jäsenenä muun muassa. Niin.

Mutta tällaista, musta täytyy sanoa ihan nopeasti huomioon,

että tällaista ihmistä ei koskaan

ole tuolla netissä riitelemässä

toisten kulttuuri-ihmisten kanssa.

Eli kannattaa olla nuori menestyjä

ja pikkuisen erokas, niin

kaikki on hyvin. Mutta myös, että

jos on tuolla runouden

klassisen musiikin alueella ja käyttää

kauluspaitaa, niin sitä ei jotenkin klikaana sillä samalla

tavalla kuin meikäläiset. Hei mä

käytän elinkauluspaitaa

ja luin runoja myös. Joo, mutta

sä saat aivan liian

katkeraa. Okei. Mielestäni

en ole katkeraa kyllä, mutta

siis Alexi Barjarin

tekstit, niin nyt oikein hienoa tällä käsiäni,

koska tämä on

kiinnostava tekstuaalisestikin.

Tämä teos,

Veikka voi ehkä sanoa sitten musiikillisesti

tästä jotain, mutta siis

tässä esityksessä, tällä konsertissa

on käytössä tekstiprojisoinnit,

niitä voi seurata sieltä. Ne löytyy myös YouTubesta

jos etsii ihan Kaija Saaria

Haurikonessensse. Sitten löytyy tämmöinen

kelta-siniisellä

taustakuvalla video. Laitetaan tuonne

jaksonootteihin linkki siihen.

Tässä on kyse

traagisesta futurismista,

marsista ja avaruudesta.

Tässä teoksessa esitetään

ihmiskunta kosmisina siirtolaisina.

Kysymyksenä on, että

vallottaako

ihminen kosmoksen, tai

laajentaako ihmiskunta

maan kosmoksen ääriin,

tarvitaanko me

lisää maailmoja, toisia maailmoja,

vai tarvittaisiko me itse asiassa

peili, josta me nähtäisiin, että

mitä me oikein tehdään tällä hetkellä.

Tässä on tällaisia hauskoja

vähän niin kuin aforismeja

myös ihan tällaisella tasolla, että

geologian aikaskaulassa elämä

muuttuu hiiliksi, kun ne hiilit,

mitä nyt on kaivettu esiin ja poltettu

taivaan tuuliin, nehän on mennyt, että elämäaika

on siinä tiivistynyt.

Tässä on siis ihan juoni.

Mars, planeetta, terra,

formataan, eli muunnellaan

ilmastoltaan, ilmakehältään

maankaltaiseksi, shippaamalla

nykyisen maan kasvihuonekaasut

sinne, että ulkoistetaan

ilmastonmuutos ja muutetaankin sillä Mars

lämpimämmäksi ja paremmaksi.

Näin, ja sitten

myös laivataan

muun muassa vangit ja

kolmannen ja neljännen maailman asukkaat

viidenteen maailmaan.

Eli jos ensin on ollut

ensimmäinen ja toinen maailma joskus, ja kolmas maailma

on ollut globaali etelä, jotkut

yhteiskuntateoreetikot on puhunut

neljänneistä maailmasta, joilla

viitataan muun muassa

jotenkin muiden maailmojen sisällä

tosi prekaareissa ja

alisteisissa oloissa eläviin

ihmisiin, vaikkapa

ihmiskaupan uhreihin tai sitten

tällaisiin maattomiin kansoihin

tai nomadiheimoihin tai

valtiottomiin

ihmisryhmiin tai näin, niin

sitten näiden maailman lisäksi

on nyt viides maailma, joka on Mars

tässä teoksessa, ja

sitten tämä teoksensa suuri

päätöskysymys on, että

miksi tämä kaikki?

Mitä varten Terra formata Mars?

Koska ihmiset päätyy tässä tekemään

siellä kaiken uusiksi.

Ne päätyy esimerkiksi massatuottamaan autoja.

Lopputulos

molemmat planeetat on

toistensa ruosteisia peilejä

ja pilalla, ja

tämän jälkeen elämä palaa äänettömän

ja näkymättömän muotoonsa, mutta

kylmien tähtien keskellä on silti

kauneutta löydettävissä.

Tämä nyt on minusta aika

olennainen kysymys kaiken

piste kannalta.

Mitä me olemme

tässä tekemässä, ja jos me vaan

kerta toisensa jälkeen uudistetaan

se tempo, että me massatuotetaan autoja

kaikkealle, niin onko siinä

apua, että vaikka me löydettäisiin 15 uutta

maaplanettaa, niin jos aina tehdään

se sama juttu, niin pitäisikö keksiä jotain

muuta tässä?

Hyvä tavallaan teema tuo,

että

ihminen päätyy ikään kuin tuottamaan